Rock'n Vantaa

Havainnointi on ollut yksi tapa kerätä Rock’n Vantaa -tutkimusaineistoa. Halusimme omakohtaisesti päästä näkemään ja kokemaan musiikin tekemiseen liittyviä tilanteita ja paikkoja, saada niistä dokumentointiaineistoa, valokuvia ja videokuvaa. Selvää oli, että vain haastatteluihin keskittyminen ja niiden tekeminen antaisivat vantaalaisesta rockelämästä vajaan kuvan. Havainnoimalla tavoitettavissa ovat myös rintakehässä asti tuntuva basson jumputus, mieltä kohauttavat välispiikit, yleisön arvaamatonkin käytös ja vuolaana virtaava hiki.

Tokan biisin jälkeen rumpali on jo hiessä ja riisuu hänkin paitansa. En kuullut, miten he päättivät seuraavan biisin, se alkoi nopeasti. Kitaristi vetää jotain sooloa, laulaja katsoo villin ilkamoivasti keskittyvää näppäilijää. Niillä on selvästi älyttömän hauskaa yhdessä täällä. Rumpali pyytää paussia hiestä märkänä, mutta muut haluavat ”vielä yhden rauhallisen”, silti biisin aikana rumpali puhaltelee hikeä silmiltään.(opiskelijahavainnot, kevät 2013)

Tunnelma keikoilla kohoaa ja lämmöt nousevat niin lavalla kuin tanssilattiallakin. Vaikka kameran käsittelytaidoissamme on parantamisen varaa, kuvasta välittyy tekemisen meininki.

Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Bänditoimintaa ei olisi ilman rockmusiikille omistettuja paikkoja, ääniä, tuoksuja, sosiaalisia suhteita tai yhteisöllisyyttä. Keväällä 2013 Helsingin yliopiston kenttätyökurssi järjestettiin yhteistyössä Vantaan kaupunginmuseon Rock’n Vantaa –hankkeen kanssa. Opiskelijat haastattelivat yli 30 vantaalaistaustaista henkilöä ja havainnoivat eri puolilla Vantaan rockkeskittymiä tai bändien esiintymisiä pääkaupunkiseudulla. Tutuksi tulivat Vernissa, Tulisuudelma, Shamrock, Vaskivuoren lukio, Koisotalo, Redfive studio, Hiekkaharjun 36, Lapsimessut 2013 ja Hana-baari.

Baarin sisustus oli tummaa puuta, ruskeaa nahkaa ja punaista kangasta. Seinissä oli tummaa puuta ja vihreää maalia. Huonekaluissa ei näkynyt kulumista. Ehkä paikka oli uusi tai vasta remontoitu? Olutmainoksia oli sisustuselementteinä, samoin hattuja ja urheiluvälineitä, kuten golfmailapussi ja jalkapallo. Baarissa näytti olevan laaja juomavalikoima. Huomioni kiinnittyi pulloon, jonka sisällä oli käärme. (opiskelijahavainnot, kevät 2013)

Miten havainnointi sitten käytännössä tapahtuu? Tärkeimpiä työvälineitä ovat ainakin kynä, muistiinpanolehtiö ja avoin mieli.

Kynät sauhuavat takahuoneessa, kun opiskelijat taltioivat rokkareiden ruokamuistoja. Kuvaaja Anne Kurki.

Löydämme istumapaikan ja kaivoimme muistiinpanovälineet laukuistamme, tuntui todella oudolta alkaa kirjoittamaan muistiinpanoja baarissa. Taustalla soi musiikki kovalla, kuuluu Pointed sistersiä ja mietin että ravintola musiikkivalikoima muistuttaa Radio Novaa. Saamme kirjoitella rauhassa noin kymmenen minuutin ajan, kunnes noin keski-ikäinen, kalju mies, tulee kysymään että mitäs runoja ne tytöt kirjoittelee? Laura selittää hänelle havainnoistamme ja en kuule kunnolla keskustelua. Mies lähtee pois paikalta ja jatkamme havainnointia. (opiskelijahavainnot, kevät 2013)

Havainnointi voidaan jakaa osallistumisen asteen perusteella passiiviseen tapahtumien sivusta seuraamiseen tai ns. osallistuvaan havainnointiin, jossa varsinaiset muistiinpanovälineet saavat kyytiä ja tutkija heittäytyy tapahtumien pyörteisiin. Olemme huomanneet, että alkuvaiheessa työskentely on passiivisempaa ja tämä on luettavissa myös opiskelijoiden muistiinpanoista. Vaikka pyrkimyksenä olisi etäisyyden säilyttäminen kohteeseen, voi silti joutua kohtaamaan havainnointitilanteen fyysisenkin puolen.

Eräs mies tuli pyytämään tanssimaan, kosketteli selästä. Ei kiitos sanoin. Hän jäi pyörimään ja laulamaan lähistölle. Tuli yhteisöllisyyden tunteita: tämä musiikki kuuluu tänne ja tähän iltaan, tuli hyvä fiilis. Suomenkieliset biisit tuntuivat tähänastisen illan kohokohdilta. Tassilattialla kosketeltiin ja tanssittiin myös pareittain. (opiskelijahavainnot, kevät 2013)

Tutkija on soluttautunut yleisön sekaan. Muistiinpanovälineetkin löytyvät, kun tarkasti katsoo. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Baari tai ravintola havainnointipaikkana ei ole helpoimmasta päästä, ei tutkijoiden eikä paikalla olevan yleisönkään näkökulmasta. Tutkijalle keikkahavainnointi voi olla jopa ahdistava kokemus yleisön alkoholinkäytön takia. Se lisää lähestymisyrityksiä, tungettelevuutta ja kaikenlaisten kysymysten esittämistä. Tilanteen havainnointi ja siitä kirjoittaminen tuntuvat epäreiluilta ja siksi arkistoon päätyy ehkäpä myös hiukan kaunisteltua tekstiä, josta ei pitäisi pystyä tilanteessa mukana olleita henkilöitä tunnistamaan.

Millaisena Vantaa sitten näyttäytyy yliopisto-opiskelijoiden silmin? Selvästi suurin osa opiskelijoista oli vantaalaisessa rockelämässä vieraalla kentällä, vaikka aihe koettiinkin kiinnostavaksi. Kenttätyömuistiinpanoista monet alkavat tarkalla Vantaalle saapumisen kuvailulla, joissa on aitoa ekskursion tunnelmaa. Vantaa-paikkana ei juuri herätä tunteita suuntaan tai toiseen, ainakaan meille päätyneissä selostuksissa.

Lähdin Helsingistä R-junalla Tikkurilaan klo 22.19 ja Tikkurilassa olimme havainnointiparimme kanssa vähän puolen jälkeen. Meillä ei ollut tietoa sijainnista, joten navigoimme perille kännykän reittioppaan avulla. Matkaa asemalta perille oli n. 800 metriä ja reitti kulki suoraan yhtä tietä pitkin.

(opiskelijahavainnot, kevät 2013)

Sisäänpääsy maksoi 6€, Coca-Cola 3€. Ensimmäinen kertani Martinlaaksossa, ensimmäinen kertani baarissa Vantaalla. Aika harvinaislaatuinen kurssi.(opiskelijahavainnot, kevät 2013)

Olosuhteet vaikuttavat siihen, millainen kuva paikasta ja tapahtumasta muodostuu. Myötätuulirockia vietettiin sateisessa säässä elokuussa 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.
Kuvaaja Stella Karlsson.

Ulkopuolisuuden kokemus voi olla myös avain tarkkasilmäisille ja värikkäille analyyseille, joihin me paljasjalkaisina vantaalaisina ja aineistoon uppoutuneina tutkijoina emme välttämättä enää niin helposti kykene. Opiskelijoilta on eri tilanteiden tunnelman tavoittaminen onnistunut hyvin ja parhaimmissa tapauksissa vuoropuhelu oman tutkijapersoonan ja havainnointitilanteen kanssa on nautinnollista luettavaa.

Niinpä olin tilanteessa pääasiassa ulkopuolinen tarkkailija tai -havainnoija. Tästä huolimatta konsertti tempaisi jollain tavalla mukaansa ja se sai hyvälle tuulelle, vaikka tein samalla muistiinpanoja tilanteesta. Kokemuksena oleminen lastenrock-konsertissa oli minulle uusi ja yllättävän hauska. Kenties ulkopuolisuus antoi minulle mahdollisuuden tarkkailla objektiivisesti tilannetta. Jos minulla olisi omia lapsia, tai ylipäätään enemmän kokemusta lapsista, olisin ehkä osannut kiinnittää paremmin huomiota vielä joihinkin muihin asioihin. Nyt kykenin kiinnittämään huomiota vain siihen, että lapset jaksoivat ohjattuina vuorovaikutteisella keikalla keskittyä hyvin keikkaan ja osallistua keikkaan liittyvään toimintaan. (opiskelijahavainnot, kevät 2013)

Calypsossa ei 1970-luvulla ollut huolta havainnoivista tutkijoista. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Olemme huomanneet, että kentällä havainnointi ja muistiinpanojen tekeminen ovat herättäneet pelkoa ja hämmennystä, mutta myös huvittuneisuutta. Havainnointi-sanaan on helppo liittää kaksimielisiäkin merkityksiä. Meiltä on saatettu kysyä, ovatko tytöt taas lähdössä ”havainnoimaan”. Sanankäyttö oli erityisen vaikeaa havainnointimme alkutaipaleella, jonka voi todeta Rock’n Vantaa -esittelyvideon loppukevennyksestä (http://www.youtube.com/watch?v=5_xZmvpNvsc). Mutta kaiken kaikkiaan on sanottava, että nyt yliopiston ja museon yhteistyössä syntynyt havainnointiaineisto tuo maukkaan lisän vantaalaisesta rockelämästä 2010-luvulla syntyvään kuvaan.

On hyvä, että Rock’n Vantaata tehdään vuorovaikutuksessa kentän kanssa, näin mekin olemme tulleet ikuistetuiksi erinäisissä tilanteissa.

Hups, joku taitaa kuvata meitä! Kuva Mind of Dollin levynjulkkareista 1.3.2013. Kuvaaja Marjukka Kallio.

Kuten keväällä jo lupailimme, jatkamme vantaalaisen rockmusiikin taustavaikuttajasarjaa. Tällä kertaa sukellamme paikkaan, jossa on lyöty monen vantaalaisen bändin alkutahdit. Tämä vanha mattotehdas osoitteessa Leinikkitie 36 saatiin nuorten käyttöön jo 40 vuotta sitten ja siitä lähtien on sen seinien suojissa kaikunut rock’n roll.

Kolmekutonen.
Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Nuorisotalon tarpeeseen oli havahduttu, kun uusille asutusalueille Tikkurilan ympäristöön muuttaneiden nuorten huomattiin tarvitsevan enemmän omaa tilaa. Alueen edelliset nuorisolle suunnatut kertsit kerrostalojen alakerrassa Malminiityssä ja Hiekkaharjun Vanamonkujalla olivat jo käyneet liian pieniksi ja lisäksi metelistä tuli valituksia talojen asukkailta. Rauhallisessa ympäristössä sijaitsevan, kotinakin toimineen tehdasrakennuksen ajateltiin soveltuvan hyvin nuorison käyttöön.

Talon saamisessa nuorisokäyttöön ja sen remontoimisessa, nuorten oma aktiivisuus oli ratkaisevaa. Töitä paiskittiin aamusta iltaan, myös koulunkäynnin kustannuksella.

- Niin meil oli joka päivälle töitä. Aina kun koulusta pääs, no suurin osa meist ei päässy kouluun, et me päästiin suoraan tänne. (naurua) … Tääl oli paljo hommaa, toi yläkerta piti tyhjentää totaalisesti. Se oli pitkii mattorullii täys, mitkä paino monta sataa. Ne työnnettiin siit pikkuluukusta alas ja laskettiin vinssin kanssa ales ja sit sinne kylmään varastoon. (mies synt. 1950-luku)

Kolmekutosella on ollut monipuoliset tilat harrastaa. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Remontti valmistui vuonna 1972. Vuosikymmeniä myöhemmin talon silloiset nuoret tunnustavat sen merkityksen alueen nuorisolle.

- Et sanotaan, et tää talo pelasti oikeestaan kolme neljä asutusaluetta, Ristipuron, Möskärii, Malminiityn ja sit ton Simonkylän. Jos ei tätä ois tullu sillai yhteiskäyttöön niin tääl ois hirveet tappelut ollu edelleen. … et sittenhän tää niinku rauhottu aika paljon näis asutusalueista toi pahojen teko ja kaikki muu. (mies synt. 1950-luku)

Hiekkaharjun 36:lta varattiin heti vinttitila bändiharjoittelua varten. 70-luvulla siellä treenasi bändejä, joista yksi oli nimeltään Image. Yhtyeessä soittivat Alangon veljekset, joista nuorempi Juha oli rumpali ja vanhempi Jorma kitaristi. Yhtyeen ensimmäinen ja ainoa levy ilmestyi vuonna 1976. Musiikki oli progressiivisempaa niin kuin ajanhenkeen kuului.

- Kyl se nyt oli raskaampaa, siihen aikaan, rokkia oli olevinaan, mut ei se nyt ihan suoraa rokkia kaikki että, oli siinä joku aavistus semmosta progressiivisempaa. (mies synt. 1953)
- Oli siellä sitä, rupes haisee jo sille. (mies synt. 1950)

Hiekkaharjun vetovoima houkutteli nuorisoa lähialueilta ja kauempaakin. Paikka tarjosi mahdollisuuden uppoutua rockmusiikin vietäväksi muillekin kuin bändiläisille. Esimerkiksi 70-luvun puolivälin suosittuina diskoiltoina meno saattoi olla hurjaa ja vanhan tehdasrakennuksen seinät natista liitoksistaan, kun parhaimmillaan 300–400 nuorta ahtautui kuuntelemaan sen aikaisia huippuyhtyeitä, kuten Kalevalaa, Ernosta, Eeroa & Jussia.

Ernos soittaa ja jengi joraa kaupunkijuhlien yhteydessä järjestetyssä konsertissa Hiekkaharjun 36:lla vuonna 1974. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Ilkka Leino.

Nuorisotilan ohjaajilta vaadittiin jämäkkyyttä ja kylmähermoisuutta kohdata nuorisosta huokuva näyttämisenhalu. Pelätä ei saanut. Toisinaan aggressiivisesti käyttäytyviä piti poistaa talosta väkipakolla. Yhtenä ongelmien aiheuttajana oli alkoholi. 36:n ensimmäinen nuoriso-ohjaaja Martti ”Masa” Myller muistaa hyvin sen aikaisen menon:

- Kyllähän siellä tappeluja tietysti diskoiltana oli, mut täytyy tunnustaa, et se oli harvoin, jottei ikkunalasi menny rikki. Mut se kuulu asiaan. Jonku piti suuttuu sen verta, kun ei päässy sisään, kun oli sen verta pätkässä. (mies synt. 1942)

Vuosikymmenen loppuun ajoittuu Velmun perustamiskokous Hiekkaharjun 36:lla syyskuussa 1978. Paikalle oli kerääntynyt noin 100 henkilöä, mukana muun muassa Otto Donner. Velmun saatua Koisotalo oman toimintansa tukikohdaksi 80-luvun alussa, osa alueen bänditoiminnasta keskittyi sinne.

Blue Valentine oli yksi Kolmekutosella 1980-luvulla treenanneista bändeistä. Bändiluettelo Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Yhtyeiden välinen yhteistyö on ollut yksi bänditoiminnan kulmakivistä. Parhaimmillaan samassa paikassa treenaavat bändit muodostavat yhteisön, jossa jäsenet risteilevät eri kokoonpanojen välillä. Kolmekutosella tällainen ajanjakso oli ainakin 1990-luvun loppupuolella. Mind of Doll -yhtyeen basisti Ide Miettinen muistelee:

- Kyl ne juuret on vahvasti mullakin siel 36:lla. Et kyl siel sit tuli jossain muissakin porukois soitettuu. Et mä muistan, et se oli vähän semmonen mesta, mis tapas muitakin soittajii. Siinä ku vuorot pyöri, siel sit törmäs tietenki ihmisiin ja ainakin kolme porukkaa tulee mieleen, mis kävin soittaa 36:lla sillon nuorena. (mies synt. 1983)

Kaavio siitä, miten soittajat risteilivät 36:lla treenanneiden bändien välillä. Ide Miettisen luonnos 36:n bändikartasta tulevaa näyttelyä varten.

Nuorisotyöntekijä Juha Jäppinen kertoi, että 2000-luvun vaihteessa talossa treenasi ”pahimmillaan” 40 bändiä. Ne tulivat pääasiassa Vantaalta, mutta yksittäisiä jäseniä myös muualta pääkaupunkiseudulta sekä ympäryskunnista. Harjoitteluaikoja jaettiin kaikille viikonpäiville. Näinä vuosina treenihuoneita oli neljä, joista yksi oli tehty rumpuharjoitustilaksi. Kolme kämppää oli ulkorakennuksessa, Mörskässä ja yksi päärakennuksessa.

Marko Mähösen seinämaalaukset koristivat päärakennuksen treenikämpän seiniä. Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vernissan toiminnanjohtaja Anneli Nikolajeff muisteli, että Kolmekutosen soitinhankinnat ja soitinopetuksen käynnistäminen 90-luvulla olivat erityisnuorisotyöntekijä Pertti Kemppisen ajatus. Näin bändisoittamista oli kenen tahansa helppo kokeilla. Velmu ry:n toiminnanjohtaja Tommi Ouvinen nostaa hattua bändimaikkana 36:lla toimineen Juha Jäppisen panostukselle nuorten soitonopetuksessa:

- Et se istu siel bänditreeneissä ja anto palautetta. Must se oli kyl tosi hyvää duunii ja semmosta, et se vaatii aika paljon näkemystä ja ammattitaitoo. (mies synt. 1973)

Bändimaikan antama palaute potki eteenpäin. Ennen kuin päästiin treenaamiseen makuun, Jäppisen opetusmetodiin kuului vähintään puoli vuotta oman instrumentin treenausta ja musiikin kuuntelua ennen bänditreenien aloittamista. Jäppinen perustelee:

- Koska ei ihminen itekkään saa mitään irti siitä jos sille lyödään kitara käteen niin se saa primitiivireaktion ja rämpyttää sitä. Ei sitä ryhmätilanteessa niin, ei se vaan toimi. (mies synt. 1955)

Näillä Marko Mähösen maalaamilla soittimilla treenattiin Kolmekutosella 1990-luvulla. Nyt ne odottavat rocknäyttelyn avautumista Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa, jonne ne toimitti 36:lla aikoinaan itsekin treenannut, nyt siellä bändiopettajana työskentelevä Sakari Virta.

Nuorisotiloilla aloittelevat bändit ovat saaneet tilaisuuden esitellä taitojaan. Ympäri Vantaata 2000-luvulla järjestettyjen Rockin’ Hours -bändi-iltojen tarkoituksena oli tarjota kokemattomille bändeille kokemusta yleisön edessä esiintymisestä.

Nuorisotalotoiminta elää aaltoliikkeissä ja bänditoiminta sen mukana. Juha Jäppinen on pannut merkille, että bändi-illat eivät oikein jaksa innostaa yleisöä 2010-luvulla. Omien kavereiden soittoa saatetaan tulla kuuntelemaan, mutta sen jälkeen jatketaan iltaa muihin rientoihin ja joitakin bändejä ei jää kuuntelemaan kukaan.

Kolmekutosella viimeisin yleisöryntäys koettiin vuonna 2009 ensimmäisessä Punk Revival -illassa, jota Bloodsucker Circusin laulaja Jaakko ”Jack” Salo oli järjestämässä. Mukaan pyydettiin samaa genreä edustavia kaveribändejä ja illassa koettiin vahvaa yhteisöllisyyttä. Talon ulkopuolella meno oli samansuuntaista kuin 1970-luvun huippuvuosina. Salo muistelee:

- Jopa helsinkiläiset tuli sinne ensimmäiseen Punk Revival -iltaan. Ja sinne tosiaan tuli Helsingistä paljo ja muitakin ihan näitä punkkareita ja ne ei ees päässy sisään, koska ne oli juonu ja ne meni piiloon läheisiin lehtiroskiksiin, kun kytät ratsas aluetta. Sinne oli siis yllättävän paljo tulos jengii ja kaikki ei päässy edes sisällekään. (mies synt. 1990)

Kolmas ja viimeinen Punk Revival -iltama oli samalla Bloodsucker Circusin jäähyväiskeikka.

2010-luku alkoi Hiekkaharjun nuorisotilalla epävarmoissa tunnelmissa. Kiista talon purkamisesta kuohutti ja sai suuren joukon ihmisiä liikkeelle ja puolustamaan sen kunnostamista. Myös Vantaan kaupunginmuseo oli säilyttämisen kannalla ja kuten rakennustutkijan kirjoittamassa lausunnossa todetaan:

Tällaista tunnelmaa ei voi löytää uudesta rakennuksesta, sen luomiseen menee vuosia ja vuosikymmeniä. (Vantaan kaupunginmuseon lausunto 8.10.2010)

Talo pelastui ja kunnostettiin. Avajaisia päästiin viettämään syksyllä 2012. Myös bänditilat uudistuivat, soittaa voi nyt kahdessa remontoidussa treenikämpässä sekä omassa studiossa. Uusien sukupolvien vuoro on jättää nimensä Kolmekutosen nelikymppiseen bändikarttaan.

Vasta perustettu Mind of Doll Kolmekutosen lavalla vuosituhannen vaihteessa kokoonpanolla Sakari Virta, Mikko Päivinen, Visa Heinonen ja Joonas Tuomivaara. Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

1.    Aina ei ole perjantai

Rockelämään liitetään mielikuvissa alkoholi ja huumeet. Ja niitähän muusikkopiireissä on tarjolla, kuten Rock’n Vantaa -haastatteluista käy ilmi. Myös vantaalaisista rokkareista jotkut soittavat nyt jo ”toisessa orkesterissa”. Vaikka olosuhteet rappioelämälle ovatkin otolliset, on itsestä kiinni, kuinka paljon sitä viinaa kaataa kurkusta alas vai kaataako ollenkaan.

-    ”Et ei sen takia kannata vaan alottaa soittaa, et saa ilmasta viinaa.” (mies synt. 1974)

-    Eihän siit mitään tuu, jos on ihan muusissa koko ajan. Silloin niinku kannattaa miettii, et onks tärkeempää juoda bissee vai sit soittaa musaa, mut en mä nyt… ei siel nyt oo lasiin syljetty koskaan, mutta… (mies synt. 1974)

Koisorockin takahuonetarjoilua vuonna 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

2. Pysy hoikkana – noudata rokkarin ruokavaliota

Kokeneemmat rokkarit suosittelevat nestetasapainon ylläpitämistä treenien ja keikkailun aikana. Yksi konsti nesteytykseen on perinteinen ohradieetti. Vantaalaisten rokkareiden hoikat varret viestivät tarkoituksenmukaisesta ruokavaliosta, joka määräytyy pitkälti olosuhteiden mukaan. (Erityisen mielenkiintoinen aihe, josta tullaan keräämään lisätietoa syksyn aikana. Pysykää kuulolla!)

- No, juoda pitää muistaa. Mutta siis kyllä aika hyvä on Saarioisten ihan peruspitsat. Ne on tasalaatusta kamaa, todella hyvää, ravitsevaa ja sitten niit voi myös vähän kustomoida silleen, et siihen voi laittaa päälle vähän lisää täytettä. Tai sit ihan perus tommonen niinku karjalanpiirakkapussi ja sitten… No, siinä se oikeestaan onkin. (mies synt. 1983)

Juomisen tärkeyttä ei pidä aliarvioida. Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaankaupunginmuseo.

3. Pidä itsesi kunnossa

Epäsäännöllinen keikkaelämä ja aktiivinen lavatyöskentely vaativat ruumiillista jaksamista. Sitkeyden ylläpitämiseksi suositellaan kunnon kohottamista ja fyysistä treeniä, jossa apuvälineinä voi käyttää esimerkiksi helposti mukana kulkevia kahvakuulia. Eräs vantaalaistaustainen rokkari kohtasi Keski-Euroopan kiertueella toisen suomalaisen rockbändin, jonka yksi jäsenistä valitteli reissun raskautta:

- ”Vittu onhan tää vähän raskasta, kun joka päivä joutuu dokaa.” Ja meil [haastateltavan omalla bändillä] on kahvakuulat autossa ja sulkapallokamat ja omat sulkapalloverkot ja tollaset, et me pystytään pystyttää kenttä keikkapaikalle. Pelattiin nytkin muutama kerta sulkista ja tosiaan kahvakuulatreeniä. Ja nää oli 24/7 kännissä kolme viikkoo -tyyppisesti. (mies synt. 1975)

Vantaalainen rokkari Espoon rantamaratonissa vuonna 2011. Kuva Saska Ketosen yksityiskokoelma.

4. Pysy rytmissä

Tärkeää tietysti soittamisessa, mutta myös elämänhallinnassa. Vuorokausirytmistä kannattaa pitää kiinni, nukkui sitä sitten päivällä tai yöllä. ”Ihanteellisinta olisi, että saisi pidettyä tietynlaisen unirytmin ja tietynlaisen ruokarytmin.” Jos näyttää siltä, että soittaminen ei yksistään elätä, työ kannattaa sovittaa rokkarin vuorokausirytmiin.

- Kun tultiin myöhään kotiin aamuisin, mä olin rakennustyömaalla Hartwallin tehdasta rakentamassa ja me tultiin joskus viiden aikaankin, jos jostain kauempaa tuli. Ja sit mä sanoin kerran, et nyt jätkät, keksikää mulle joku muu duunipaikka, niin Jorkka keksi, että pankit avaa vasta kymmeneltä. Ja niin mä menin tota sitten työnvälitykseen ja siellä löyty sitten yks pankkiduuni ja tota se oli sitten semmonen duuni mulle, että mä olin siellä 34 vuotta töissä. (mies synt. 1946)

Aurinko paistaa jo ja rokkari availee silmiään. Paljonkohan kello on? Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Repa Nurmi.

5.    Turvaa selusta

Alan epävarmuus ja tulojen epäsäännöllisyys ovat saaneet varttuneemmat rokkarit pohtimaan alan sopivuutta vaikka omille lapsille.

-    Et en mä nyt ehkä suosittelis lapsille, tää on pitkä ja kivinen tie. Mut jos sitä haluaisivat alkaa tekee, niin en mä tietenkään estäis, mut voisin kertoa, et ei välttämättä oo ihan helpointa. (mies synt. 1973)
-    Et kannattaa varmuuden vuoksi hoitaa joku muukin duuni. (mies synt. 1974)

Moni rokkari on jossain vaiheessa hankkinut musiikkialaa sivuavaa koulutusta, mutta vantaalaisten rokkareiden joukosta löytyy värikäs kirjo erilaisia muita ammatteja. On sairaanhoitajaa, lastentarhanopettajaa, nuorisotyöntekijää, rakennusmiestä, huoltomiestä, kuvaajaa, hautakynttilänvalajaa, suomenkielen tutkijaa, kirjastovirkailijaa…

-    Siin vaiheessa, kun ilmotti, et haluu olla ammattimuusikko tai se on niinku mun homma, niin se vähän huolestutti kumpaakin vanhemmista. Kyllä ne kummatkin sano, et hoida nyt ihmeessä joku oikee duuni ittelles. Mä kävin tota Käpylän ammattikoulussa tekstinvalmistajan linjan ihan varmuuden vuoksi, jos tää ei nyt sit toimikaan. (mies synt. 1967)

Kissa-bändin laulaja Timo Itkonen on tehnyt pitkän uran äänentoistoalalla. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

6.    Suojaa korvat

Tulppien puolesta puhuvat monet rokkarit. Aikaisemmin kuulonvarjeluun ei niin kiinnitetty huomiota, mutta tässäkin suhteessa ajat ja asenne ovat muuttuneet, ainakin jonkin verran.

-    Mä muistan, et mentiin aikamoisella, kun tuli ne uuden polven kaiutinläjät ja prosessorit, josta sai ihan eri tavalla sitä ääntä, niin sieltä ajettiin välillä ihan törkeen lujaa, eikä mistään desibelimittareista tietoakaan. Mitä kovempaa sai sillain, ettei kamat kierrä, sen parempi, kunhan se soundi vaan oli hyvä. (mies synt. 1958)

-    Kyl mä soittaessa [käytän korvatulppia], mut sit kun käy kattoo muita keikkoja, niin sitten... Tai itse asiassa en mä oikeestaan ikinä, kun mä käyn kattoo muita. Sit joskus korvat soi. Mut kyl se joskus, sanotaan kun parikin päivää soi ja sit tuntuu, et vitsi, eiks tää lopu ikinä, niin kyl sitä miettii sit aina, et ens kerralla mä laitan. (mies synt. 1971)

Soundit kohdallaan? Dingon keikka Myyrmäessä vuonna -84. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Timo Simpanen.

7.    Ihmissuhteiden lyhyt ABC

-    No, sitten tietysti ihmissuhdeasiat voi mennä aika solmuun, koska se elämä on kuitenkin ihan toisenlaista kun normaali työelämä. Viikonloput, yöt duunissa tai jossain pahimmillaan rundeilla monta kuukautta tai muuta, niin ei se nyt hirveesti tue tota perhe-elämähommaa. Mut jotkut sen klaaraa kyllä, se on tosi kunnioitettavaa oikeesti. Tunnen muutamii ihmisii, jotka on pitäny niinku siis montakyt vuotta avioliiton ja perheen… (mies synt. 1974)

Tässä suhteessa rokkarin muusikkopuoliso on plussaa. Alan koukkujen ymmärtäminen ja hyväksyminen antavat paremmat lähtöedellytykset parisuhteelle. Jokunen muusikkoura on jopa katkennut seurusteluun. Samat toimivan parisuhteen ja perhe-elämän käytännöt tuntuvat soveltuvan myös bändin sisäiseen dynamiikkaan. Usein toistuva vertaus on, että bändi on yhtä kuin avioliitto, jota pitää hoitaa.

8.    Varo kusettajia

-    Tietysti noi liimataiset voi tulla väliin ehdottelemaan jotain artisti-maksaa -diilejä, mut et sitäkin varmaan tapahtuu Suomessa niin vähän. (mies synt. 1978)

Mutta onhan näitä tapahtunut vuosien varrella. Älä tee tyhmiä sopimuksia, mutta jos teet, kaikki ei ole menetetty. Kokemus osoittaa, että hieno ja pitkä ura on mahdollista saavuttaa kehnonkin diilin jälkeen.

-    Kun me tajuttiin, et me tehtiin diili, mikä ei menis läpi missään muualla kuin siellä Pennsylvanian lakien alla, niin tajuttiin se, et nyt tää ois siinä vaiheessa, et oikeesti tällä eläis ihan hyvinkin, jos meitä ei ois kusetettu. Elikkä siinä vaiheessa me alettiin kelaa. Silloin oli jonkinlaista angstia ilmassa ja me mietittiin, et pitäiskö meidän vaihtaa nimee tai jotain, et päästäis eroon tosta. Mut sit me jotenkin päätettiin silloin, et katotaan tää loppuun ja tehään diili loppuun ja yritetään sitten saada omamme takaisin jos se on mahdollista. Et sitä kautta sitä varmaan tajus, et voisi tällä ehkä elääkin. (mies synt.1973)

9.    Pidä aistit valppaina

-    Keikkamesta meinas sortuu vissiin jossain Turkissa ja… (mies synt. 1974)
-    Se ei ollut vissiin rakennettu ihan niin kuin piti. Et jengi pomppi silleen, et alko tuntuu, et menee lava näin ja sit oli niin kuin jossain kerroksissa, en muista missä ja sit tuli palokunta keskeyttämään, et kun alhaalla on sortunut sellanen. Sit tuli just mieleen nää Youtube-videot, missä häävieraat tipahtaa lattian läpi. Et silleen siin meinas käydä. (mies synt. 1973)

Pidä silmät ja korvat auki. Lavalle lentelevät esineet tai putoavat trussit, rankkasateet yhdistettynä sähkölaitteisiin, keikkarakenteiden ja rakennusten romahtamisvaara ovat aiheuttaneet vaaratilanteita. Omat riskinsä on myös liikkumisessa paikasta toiseen. Hyvä selvä kuski on kaiken a ja o.

Rokkareille sattuu ja tapahtuu, myös haavereita. Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

10.    Vedä oma hiihto

Ei kannata huolestua, vaikka joskus muusikkona oleminen stressaa tai ahdistaa. Tapaamillemme rokkareille tämä on tuttu juttu, erilaisia vaiheita tulee ja menee.

-    Joskus kun tietysti tuolta treeneistä tulee, jos on vaikka semmonen fiilis, et ei meinaa onnistuu, niin kylhän siin saattaa joskus yöunet mennä. (mies synt. 1985)

Vaikka kuinka treenaa ja yrittää, juttu ei silti mene aina putkeen. Sattumilla on osansa homman etenemisessä. Koskaan ei voi tietää, kehen törmää ja missä.

-    Siin on niin paljon onnesta kiinni ja kaikesta muusta, et napsahtaa. (mies synt. 1973)

Niin tai näin, oleellisinta on olla oma itsensä. "Rebel to the End!"

Tämän bändin nimi ei ole Apple vaan Parsley Inn. Kuva Mikko Mäkelän yksityiskoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Rokkarin vinkkivihkon osa 2 tarjoaa teille gourmet-matkan vantaalaisen rockin makujen maailmaan. Poimi omat suosikkisi.

1. Treenit

Bänditoiminnan perustana kaikille rokkareille on jossain vaiheessa harjoittelu, joka saattaa äityä monituntiseksikin soittamissessioksi. Mieltämme alkoi askarruttaa, miten erityisesti kasvuiässä olevat nuoret jaksavat soittaa intensiivisesti ja hiestä märkinä pitkiä aikoja. Mistä saada energiaa? Kuinka usein tankata? Mitä syödä? Juominen ainakin on tärkeää, kuten edellisessä blogissamme "Aloitteleva rokkari, huomioi nämä vaaranpaikat!" kirjoitimme.

Soittaminen on hikistä puuhaa ja energiavarastot hupenevat. Kuva Pekka Malkin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Pekka Malkki.

Ruoka tuntuu rokkareille olevan välttämätön paha ja vievän aikaa oleellisimmalta, soittamiselta. Treeniruokailuasiaa tiedusteltaessa kukaan ei ole myöntänyt ottaneensa kotoa eväitä bänditreeneihin. Ruokaostokset on hoidettu tarvittaessa lähikaupasta tai -ravintolasta.

- Ehkä me käytiin välil Askiston kaupas hakee jotain evästä, sit meil oli siel kahvinkeitin. (nainen synt. 1974)

Ostoslistalla ovat olleet ainakin pitsat ja karjalanpiirakat, joiden lämmittäminen mikrossa parantaa makua, mutta ”menee jo vähän hifistelyksi”. Helppo vaihtoehto ovat erilaiset take away -annokset, joista löytyy valinnanvaraa myös kasvissyöjille.

Mitähän Cliftersin pojat söivät treenatessaan Länsimäen koululla 80-luvun alussa? Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

2.    Keikkailu

Ennen keikkaa on oltava tarkkana syömisensä suhteen, ihan mitä tahansa ei kannata kiskoa.

-    Älä sitä virhettä ainakaan tee, että vedät navan täyteen jotain schnitseliä ja sit röyhtäilet ekat pari biisiä niin, että ei pysty laulamaan tai soittamaan! Nimim. "Been there, done that"(mies synt. 1980)

Yksi nappaa proteiinipatukan, toinen ottaa pienet ruuansulatusnokoset juuri ennen h-hetkeä. Keikan jälkeen ruoka taas maistuu. Eräs bändi kertoi tilaavansa pitsat, toiset menevät snägärille. Pitkillä Suomen rundeilla vaihtoehdoksi jää esimerkiksi ABC. Kotonakin voi vasta kokata, mutta silloin on syytä muistaa tietyt turvallisuusohjeet.

Pasta á la Jorma
Tullaan kotiin keikan jälkeen, kaiken antaneena. Pelkän ohrapirtelön jälkeen nälkä on kova. Pasta liedelle, otetaan pienet torkut ja herätään karmeeseen savuun. Palohälytin tai palokunta herättää. Aamulla tilataan pitsa.

(mies synt. 1973)

3.    Takahuonetarjoilut

Meille vantaalaiset rokkarit ovat näyttäytyneet melko vaatimattomina tarjoiluvaatimuksiensa suhteen, ”syödään mitä saadaan”. Kovin erikoisia raideritoiveita ei ole ollut, kunhan nyt ”olutta ja punaviiniä olisi tarjolla”. Yksi taas luotti vankempiin aineisiin ja pyysi aina viskipullon takahuoneeseen äänenavausta varten. Myös matkailu avartaa ja lisää tietämystä erilaisista ruoka-juomakombinaatioista.

-    Joskus oli joku semmonen, et piti olla vodkaa ja suolakurkkuja. Me käytiin Venäjällä keikalla ja sit me ihastuttiin siihen yhdistelmään. Niit piti olla yhessä vaiheessa aina. (mies synt. 1963)

Keikkapaikkojen tarjoilut ovat olleet vuosikymmenten saatossa vaihtelevia. On mainintoja ihan luxusluokan pihviannoksista ja ei-niin-makunystyröitä hivelevistä ateriaelämyksistä.

-    Ei sielkään ollu mitään safkaa, siis et ”menkää syömään tuolt keittiöstä jotain”. Jätkät oli käyny kattoo jotain siis viikon vanhoi jauhelihapihvejä. (mies synt. 1975)

Onneksi yhtye sai kuitenkin tuoretta ruokaa ravintolan puolelta, vaikka huono ruokahuolto jäikin harmittamaan mieltä. Mutta aina ei takahuonetarjoiluun ole kuulunut ruokaa tai edes juomaakaan.

-    Ja sitten me ei saatu edes kahvia sieltä. Me kysyttiin, että voitaisko me ees kahvit saada, niin ”ei meillä nyt kuulu budjettiin tää kyllä. Että tosta Ärrältä voitte käydä hakemassa.” (mies synt. 1985)

Koisorockissa 2013 kahvin suhteen ei ollut ongelmia. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

4. Olet mitä syöt

Terveellisemmän ruokavalion puolesta puhuvat monet pidempään rundanneet rokkarit.

- Jos sä oot viis viikkoo rundilla ja joka ilta syöt pitsan, niin sit siit terveellisyydestä ei voi niinku hirveesti puhua, mut et ei tietenkään sit tarvii sitä koko pitsaa syödä ja jotenkin se alkaa tökkii niin paljon, et ei tee enää mielikään pitsaa enää sen jälkeen. (mies synt. 1974)

Koisorockissa 2013 esiintyjien ja talkooväen ruokailu oli järjestetty terveellisemmän kaavan mukaisesti. Tarjolla oli borssikeittoa, ruishampurilaisia ja hedelmiä. Ei lainkaan makkaraa!

Kaikenlaista, myös hedelmiä Koisorockin takahuoneessa 2013.

5. Rokkikokkishow

Jos viikonloppu on ollut raskas ja jälkiseuraamukset jatkuvat vielä pitkälle seuraavaan viikkoon, suositellaan terapeuttista ryhmätapaamista ruuanlaiton, vapaan seurustelun ja elokuvien katselun merkeissä. Tikkurilan alueella rokkikokkishownakin tunnettu illanvietto ajoittuu maanantai-iltaan, kun ensimmäisestä työpäivästä on selvitty. Ruuaksi voi valmistaa esimerkiksi ison kattilallisen pastaa, joka maistuu yleensä kaikille. Illan aikana voi nauttia korkeintaan kaksi ruuanlaittobisseä. Kolmas on jo liikaa, sillä sen jälkeen on jo isot riskit joutua uudelle kierrokselle. Varsinaiseksi ruokajuomaksi kelpaavat vain alkoholittomat vaihtoehdot. Rokkikokkishowhun osallistuneille istunnosta on se hyöty, että sen turvin elämä alkaa taas maistua mukavalta keskiviikon tietämillä, muutoin mentäisiin torstain puolelle.

Vinkki rokkikokkishown tarjoiluihin Myötätuulirockin talkooruokailusta 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

6. Ryhmäkuri

Rokkipiireissä ryhmäpaine säätelee yllättävän paljon yksilön valintoja. Porukan ryhmäytymisessä on omat niksinsä, mutta jokaisen bändin jäsenen olisi joskus hyvä päästä päättämään yhteisistä asioista. Esimerkkinä tästä voidaan mainita erään yhtyeen kiertueillaan pitämä ruokapäiväkirja, jossa jokainen bändin jäsen vuorollaan otti vastuulleen seuraavan päivän ruokailut. Mitä syödään, missä ja mihin aikaan?

- Et jos oli vaikka joku pikastoppi kahvii ja muuta, niin sit rupes tulee myös sanktioita, jos yritti luistaa, et esimerkiks ”nyt haet neljä kahvii ja donitsii”, sit joku sano, ”en mä syö donitsii”, ni sit oli heti joku penaltti. Ja ne rangaistukset, ne alko heti muuttuu välittömästi sellaseks, mitä mä nyt sanon esimerkkinä... Ilari jätti esimerkiks yhen muffinsin syömättä kerran. Me lähettiin seuraavana perjantaina kohti Oulua. Sen rangaistus oli alottaa autoon tullessaan yksin dokaamaan koko menomatkan Ouluun. Se oli Jyväskylän kohalla aika surullista meininkii, ku meiän piti aina välil pysähtyy, ku Ilari vähän voi heikosti. (mies synt. 1972)
(Katso uutuusvideo "Intohimona Rock'n Vantaa", josta löytyy myös tämä tarina.)

Tässä tiivistettynä se, mitä aiheesta on tähän mennessä kerätty. Mutta onko tässä koko totuus? Vastaa valtakunnalliseen kyselyyn rokkarin ruokavaliosta ja festarisyömisestä ja -juomisesta.

Suomi syö ja juo: Rokkarin ruokavalio ja festariruokailu -kyselyt

Tutkija tekee muistiinpanoja talkooväen ruokailusta Koisorockissa 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Bändin nimiproblematiikkaa voi lähestyä kahdesta suunnasta, joko se on valmiina ennen jäsenten haalintaa tai sitten ei.

- Sit me ajateltiin, et perustetaan bändi. Ensimmäiseksi bändille pitää tietenkin keksii nimi, ennen kun on ainuttakaan biisii. Ja siitä tuli sitten mikä on törkeintä mitä voi olla, no RockMastersBand ja se vaan jäi. Me ruvettiin sitten rekrytoimaan siihen jengii. (mies synt. 1973)

Joskus sopivan löytyminen vaatii enemmän kypsyttelyä ja nimeä mietitään vielä senkin jälkeen, kun bändi on jo kasassa. Jos tuntuu siltä, että…

- Maailman vaikein tehtävä on keksiä bändille nimi. (mies synt. 1974)

…niin ei hätää. Vantaalaisten rokkareiden kokemuksista löytyy monta hyvää vinkkiä nimiasian edistämiseen.

1. Apuna sanakirja

Ota sanakirja käteen, a-kirjaimesta on johdonmukaista aloittaa. Vantaalaislähtöisiä a-alkuisia bändejä ovat olleet mm. Animals, Abhorence, Agents, Ankara Rakkaus, Art Cruisers, A-studio, Amorphis... Sanakirjametodi oli käytössä esimerkiksi Myyrmäki-Martinlaakso akselilla 1980–1990-luvulla.

- Esa oli kattonu sen [Amorphis] sanakirjasta, mut sit myöhemmin me ihmeteltiin, kun britti- ja jenkkilehdet ei tiennyt, mitä se tarkoittaa, niin me katottiin, et mistähän sanakirjasta sä oot sen kattonut, niin sieltä löyty, et lähin oli tää Amorphose. Et en tiedä, muistiks se väärin vai onks sil ollut kreikan sanakirja. Mut A:lla ne yleensä alko, kun ei päässy sanakirjassa pidemmälle. (mies synt. 1973)

Myös Mrs. Greenfieldsin -yhtyeen nimen synnyn taustalla on englanninkielisen slangisanakirjan selaaminen. Arveluttavimmat nimet hylättiin alkumetreillä, mutta jokin selityksessä ”ulkona vietetty yö” puhutteli, koska se valittiin. Kuva Heikki Hambergin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Pauli Hamberg.

2. Hyödynnä jo keksittyä

Arveluttavaa tai ei, niin kohtalaisen suosittua on ollut ottaa käyttöön jo olemassa olevan tai jo kuopatun bändin nimi. Tätä kokeiltiin jo edellä mainitussa Martinlaaksossa 80-luvun alkupuolella, kun pantiin kasaan The Animals, Amorphiksen varhainen esiedeltäjä. Nimen uusiokäyttö selvisi pojille vasta nimeämisen jälkeen, mutta sitä ei otettu niin raskaasti, kyseessähän oli vain ”joku ikivanha 60-luvun bändi” ja oma itsetunto oli kohdillaan.

- Me ollaan parempii joka tapauksessa. (mies synt. 1974)

Tikkurilalaisen Barbed Wires -yhtyeen nimi 60-luvulla oli jostain ”lainattu”, mutta se pidettiin, koska nimessä viehätti sen suomennos, piikkilangat. Kuva Göran Nyqvist, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Kierrätystä harrastettiin myös kaupungin itälaidalla.

- Clifters oli koulun sanakirjasta napattu silleen, koska se Slippers vaikutti tohon nimeen. Ja me yritettiin kelaa jotain samankaltasta. Ja cliff on joku kallionjyrkänne, tämmönen mitä Brightonissa on, semmosii jyrkkiä. Ja sit toi -ters nyt vaan ympättiin sit siihen. Tosin semmonen tanskalainen rautalankabändi on kun Cliffters, mikä kirjotetaan kahella f:lla. Ja Lurilla oli viel sen sinkku. Mut se oli just sitä aikaa, kun ei periaatteessa jäänyt kiinni tollasista, että ei kukaan tienny sellasta bändii. (mies synt. 1965)

Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

3. Innoittajana luontoaiheet

Inspiraatiota voi etsiä eläin- ja kasvimaailmasta. Laulavat Laamat, Kissa, Pegasos, Vietelty Viinirypäle, Jytäjyrsijät, Kengurumeininki, Yöperhonen… Tähän sarjaan luettelisimme myös ihmisen anatomiaan viittaavat nimet, kuten Päät, Pakara ja Balls.

- Mighty Balls, sitä se ensin ehdotti, mut joku vaan sano, se oli liian pitkä, et Balls on hyvä, että kun täs on naislaulaja ja se on niinku kummallista ku on Balls ja naislaulaja ja tämmöst hienoo järkeillään. (mies synt. 1963)

Mitään selitystä vantaalaisbändien luontoaiheille ei ole saatu, mutta jonkinlaista kaipuuta ihmiselon alkulähteille nämä kuitenkin viestinevät.

Kengurumeiningin Pekka Malkin bändit ovat syystä tai toisesta saaneet inspiraatiota luonnosta nimiin ennenkin. Nuoruuden bändin nimi oli Rumpu, kitara ja kukka. Kuva Pekka Malkin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

4. Idolit suunnannäyttäjänä

Korsolaisen Calf-bändin nimivalinta sai vaikutteita suosikkiyhtyeeltä Blurilta. Nimen piti olla nelikirjaiminen ja alkaa vierasperäisellä kirjaimella, sopiva löytyi lopulta sanakirjametodilla. Muita vaihtoehtoja ovat olleet idolien albumit ja niiden biisilistojen tarkka lukeminen. Esikuvan voimaan luotti myös tyttöbändi Pakara.

- Sit me perustettiin semmoinen Pakara-niminen. Se tuli niinku Baccarasta. (nainen synt. 1964)

5. Tarkkaile ympäristöäsi

Jos bändin nimi on aivan hakusessa, niin kannattaa pitää silmät auki ja mieli valppaana. Oiva bändin nimi voi löytyä ihan odottamattomistakin paikoista.

- Xerox-niminen bändi, jostain kopiokoneesta vaan katottu, et toi kuulostaa mageelta. Mut siinä oli vaan kaks tyyppii, eikä me saatu ikinä mitään aikaseksi. (mies synt. 1974)

Päät -punkbändin nimeä työstettiin Mannerheimintiellä matkalla keskustasta kohti Hämeenlinnan väylää. Suunnittelu lähti liikkeelle edustakuntatalon kohdalla ohi vilahtaneesta suurmiehen patsaasta, mutta lopullinen nimi vaati pientä työstämistä, spekulointia ja oli esikuvilla tässäkin osansa.

- Kaide haettiin haettiin Helsingistä ja sit matkustettiin Mannerheimintietä Pultsin isän autolla kaikki eteenpäin. Ja sit mietittiin bändin nimee ja sit siin tuli eduskuntatalo ja siinä oli patsaita ja siellä oli sitten Svinhufvudin patsas ja sit tota mietittiin, et mikä se vois olla, että oisko se sit Sikapäät tai jotain tämmöstä. Me jotenkin ajateltiin, et me nyt ollaan kuitenkin ylioppilaaksi käytyjä, niin ei me oikein voida lähtee tollaselle linjalle. No, sit me mietittiin, et no mikä päät se vois olla. No, me tiedettiin, et on Talking Heads… No, jotain sinne suuntaan. Sit muistaakseni jossain siinä White Ladyn kohdalla, kun Mannerheimintie kääntyy Ruskeasuon kohdalle, niin siinä sitten päätettiin se, et se vois olla Päät. (mies synt. 1959)

Olisi kiva tietää myös Näköhäiriö-nimen syntyhistoria. Unohtui kysyä. ;) Näköhäiriö Kulttuuritalolla Popyhtyeiden suomenmestaruuskilpailussa vuonna 1977. Kuva Tumppi Varosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

7.    Elä hetkessä

Jos uskaltaa heittäytyä hetken vietäväksi ja tuntea syvästi, voi nimiasiakin ratketa parhain päin. Tunnepitoiset nimet ovat vantaalaisbändien joukossa harvinaisia, mutta eivät tavattomia.

- No siis sehän on siis ihan tajuttoman hyvä fiilis, kun nää ensimmäiset äänet saa sähkökitarasta ja itse asiassa siihen toi My First Bandin nimikin vähän viittaa, et ne ensimmäiset kicksit on tietty aika… lyöt täysii rumpukapulaa ja virvelii, basarii samaan aikaan. Eihän sitä tavallaan voita mikään. (mies synt. 1981)

8.    Helppo vai vaikea?

Molemmissa on omat hyvät puolensa. Kaikin tavoin hankalalla nimellä on tietty markkina-arvo, vaikka yleisö sitä ei helposti muistaisikaan. Alitajuntaan jää varmasti mielikuva bändistä.

- Ja sit tuli The Wrecking Queens, joka on siis maailman helpoin suomalaisten äännettäväks. (nainen synt.1985)
- Ihan hirvee. Muuntunut muotoon The Wrecking Queer, Wreckingueen, Queers. Joku tällänen siis, et varmaan just puhelimes sanoo niin, suurin osa kirjottaa varmaan ihan päin pyllyy sen sit. Joo, ei me mitään helpointa kyl valittu. (nainen synt. 1986)

Tarina ei kerro, että miten toinen vaskivuorelaistaustainen bändi, Pintandwefall, on pärjännyt nimensä kanssa, mutta nimen syntytarina on sen verran hauska, että haluamme jakaa sen. Jos vaikka joku saisi tämän pohjalta vauhtia omaan nimikehittelyynsä.

- Sain yksien bänditreenien jälkeen Lunassa sellasen idiksen, että oispa siisti perustaa joku tämmönen tyttöbändi, jossa… tai että ei välttämättä just nimenomaan tyttöbändiä, mutta mä halusin silti, et kaikki on tyttöjä eli on se tyttöbändi. Niin silleen, et kaikki ottaa uuden soittimen, mitä ne ei oo aikasemmin soittanut. Ja kaveri keksi jo nimenkin sille. Se oli huonosta vitsistä: kahesta kaljasta känniin käännettynä sitten pint and we falliksi, niin sit se oli jo niin hyvä nimi, et sille oli pakko perustaa bändi. (nainen synt. 1986)

Visuaalinen ilme on tärkeä, nimen on näytettävä hyvältä myös "rinnuxilla". You know. Luonnos Liisa Uusitalon yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Yhden neuvon voisimme vielä antaa. Kuten vinkkivihkon ensimmäisessä osassa kerroimme, rytmi on tärkeää niin soittamisessa kuin elämänhallinnassa, mutta saa siitä aineksia myös nimen pohdintaan. Luontevassa bändin nimessä on hyvä rytmi.

- No, se oli silloin, kun bändiä perustettiin, ei varmaan sointuukaan oltu soitettu, mut laulaja Visa ja sit sillonen rumpali Päivisen Mikko, niin ne oli juoninu tätä nimikuvioo ja ne oli ajatellu, et siin pitää olla kolme osaa siin nimessä, sit ne pääty tähän. Sillä nyt ollaan menty. Siin oli joku tämmönen ajatus, et haluttiin sekottaa tällaista elävää ja elotonta. Joku tämmönen. (mies synt. 1983)
- Rock ’n Roll – Mind of Doll. (mies synt. 1983)

Maailman syli on täynnä jos jonkinlaista parisuhdekäsikirjaa, mutta tietääksemme bändiläisten ihmissuhdeoppaita ei ole kirjoitettu. Tarvetta sellaiselle ehkä olisi, sillä lukuisissa haastatteluissamme bändiä on verrattu avioliittoon tai perheeseen.

Bändihän on parhaimmillaan kuin hyvä avioliitto. Sitä pitää hoitaa, huoltaa, miettiä monelta kantilta sun muuta, et ei se pysy ittestään kasassa, vaan et se vaatii myöskin tommosta päänsisästä toimintaa.(Simo Poskiparta)

Bändi, se on niinku toinen perhe käytännössä. Sä vietät sun elämäs parhaimpii ja huonoimpii hetkiä.(Sami Hakala)

The Barbed Wires 1960-luvulla Tikkurilassa.

Bändin kokoamisessa soittotaidolla ja musiikkimaulla on toki merkitystä, mutta kaikkein tärkeintä on, että ”kemiat natsaavat”. Vakka kantensa valitsee, tässäkin asiassa.

Ja biisintekijänä Oskulla on semmosta Dylan-maalailua, semmosta että se kivi ei ookkaan kivi vaan se symboloi jotain sun sisällä. Mulle kivi on kivi ja mä sanon sen ihan suoraan. Et semmoset roolit.(Esa Pottonen)

Sen jälkeen kun bändi on saatu kasaan, alkaa taiteilu sen koossapysymiseksi. Kuka kaipaa kunnon diktaattoria pitämään bändin ruodussa, kenen mielestä taas mahdollisimman tasa-arvoinen meininki on kaiken lähtökohta.

Vähän hitlermäinen ote mulla on ollut siihen hommaan, et nyt mennään treenaamaan ja hoidetaan hommat ja sit pääsee pois.(Tero Rikkonen)

Joo meiltä puuttuu sellanen diktaattori. Ensinnäkin se, kun me ollaan hyvii frendei, niinku luonnollisesti yleensä bändikaverit onkin, niin meillä menee siihen juoruumiseen hetki aikaa ja sitte just tää, kun me tehdään kaikki biisejä, niin se on aika hidasta.(Katja Tolonen)

Kun kysyimme bänditoiminnan merkityksestä, sen parhaaksi puoleksi nostettiin sosiaalisuus. Ja sitähän se on. Bändikaverit viettävät usein enemmän aikaa yhdessä kuin oman perheensä kanssa. Voi jopa olla, että paljon keikkailevat bändikaverukset nukkuvat hotellin parivuoteessa enemmän öitä kuin omien puolisoidensa vieressä.

Hyvän fiiliksen ylläpitäminen käy työstä, etenkin keikkaillessa.

Yrittää pitää semmonen hyvä henki siellä keikkabussissa ja takahuoneessa ja treenikämpällä, niin että se jatkuu sitte siellä lavalla esiintyessä.(Tokela)

Eikä tämä ei aina onnistukaan. Lavalla homma saattaa vielä pysyä kasassa, mutta kulissien takana ja väsyneessä mielentilassa ristiriidat nousevat helposti pintaan.

Vaikka sä näät sen bändin siellä lavalla ja niillä on hauskaa, niin ei niillä välttämättä oo yhtään hauskaa, kun ne lähtee pois sieltä.(Saska Ketonen)

Kun ajattelee, että neljä kaveria on 24/7, suunnilleen nukkuukin yhdessä ja syö, niin kyl se alko käymään voimille. Et kyllä siinä näki sen raadollisuudenkin, niinku sen tanssipaikan takahuoneen kautta.(Kauko Vilén)


The Wrecking Queensien Katja ja Nöpsy sopuisasti bäkkärillä.

Kiistoilta ei säästy mikään bändi. Riitojen aiheet voivat liittyä musiikkiin tai aivan muihin asioihin.

Musiikillista ristiriitaa ei kukaan oikein voi sietää. Paitsi tietysti jos saa tolppaa ihan helvetisti, niin sitten sitä voi sietää jotain vähän aikaa, mutta ne on semmosia, et ne on aika sovittelemattomia.(Lare Murtomaa)

Mut yhen kerran ainoastaan mä muistan bändiajoilta sellasen, et oli tosi lähellä koko homman hajoaminen. Kun suurin osa oli aika kovia IFK-faneja ja sit oli kova Jokeri-fani ja me oltiin Ruotsissa risteilyllä bändin poikien kesken ja sit tuli semmosesta aiheesta riitaa, et kumpi on lupaavampi jääkiekkoilija Jokereiden Eero Somervuori vai IFK:n Olli Jokinen.(Mikko Mäkelä)

”Tervehenkinen argumentointi, väittely ja kinaaminen” ei haittaa niin kauan kuin yhteinen päämäärä, mahdollisimman hyvän musiikin tekeminen, on kaikkien tavoitteena. Siinä vaiheessa, kun ”homma muuttuu kivireen vetämiseksi, niin se alkaa hajoomaan.” Jos hauskuus katoaa, katoaa myös yhdessä tekemisen meininki.

Minne matka Kim Curly Band? Kuvaaja Hilla Kurki.

Ensimmäiset haastattelut tehty! Hyvin on siis lähtenyt käyntiin tämä vantaalainen rokkiprojekti ja intoa tuntuu riittävän loputtomasti. En tiedä, missä vaiheessa työkaverit ja läheiset ihmiset kyllästyvät totaaliseen rokkiryöpytykseeni, mutta vielä ovat ainakin kestäneet.
Marin kanssa on ollut mukava tehdä haastatteluita ja ne ovat sujuneet helposti ja rennolla meiningillä. Kun toinen on mukana, haastattelua pystyy kuuntelemaan keskittyneemmin ja samalla voi paremmin valmistautua seuraaviin kysymyksiin. Tosin ei niissä yksin tehdyissä haastatteluissakaan mitään vikaa ole, hyvin nekin ovat onnistuneet ja jatkossa niillä tulee olemaan pääpaino. Nyt kuitenkin tämä parityöskentely on ollut piristävää vaihtelua normaaleihin dokumentointirutiineihin ja muutenkin näin aluksi se on ollut hyvä keino muokata neljäsivuinen, lähes 200 kysymyksen haastattelurunko toimivaksi.
Tosi kivaa aineistoa on tähän mennessä jo tullut. Haastatteluissa on noussut esiin monia mielenkiintoisia teemoja. Herkullisia tarinoita on paljastunut jokaiselta informantilta ja niitä on tullut sitten makusteltua mielessä haastattelun jo loputtua. Projektin työstäminen jatkuu tavallaan siis työajan jälkeenkin, ainakin vielä tässä vaiheessa osaksi siksi, koska se vaan on niin hauskaa.

Mari ja minä olemme aika hyvä kansatieteilijätiimi. Ideoita sinkoilee ja ne jalostuvat keskusteluissamme, joita käydään kahvipöydästä työmatkaliikennevälineisiin. On helpottavaa, ettei rocktutkijahurmosta tarvitse kokea yksin. Uusin hanketta koskeva suunnitelmamme liittyy Lasten ja nuorten kulttuuritalo Vernissassa toimivaan hienoon animaatioasemaan. Tarkoitus on, että Vantaan nuorisopalveluiden käsityöpajan nuoret tekevät animaatioelokuvan aiheesta "vantaalainen rokkari". Nuoret vastaavat nukkien, lavasteiden ja käsikirjoituksen teosta sekä animaation toteutuksesta. Elokuvan käsikirjoituksen pohjana käytetään yhtä valitsemaamme haastattelua, toki kyseisen rokkarin suostumuksella. Luulen, että tämä on aika hauska ja erilainen tapa tuoda esiin rockmusiikin vaikutusta yksilön elämänkulkuun.

Oikeastaan aina, kun otan puheeksi alkaneen rokkiprojektimme, saan paljon keskustelua ja muisteluksia aikaiseksi. Olenkin pyrkinyt tuomaan hanketta esille mahdollisimman aktiivisesti, sillä keskustelut herättävät yleensä aina jotakin uutta. Viime aikoina olen saanut huomata, kuinka monella kuuluisallakin bändillä on vantaalaistausta. Jostakin syystä kaikki rokkarit eivät tätä seikkaa liiemmin korosta. Yksi tämän hankkeen tavoite voisikin olla asenteen muuttaminen, vantaalaisen rockin kaapista tulo! Kun rocknäyttelymme vuonna 2014 avautuu, voi musiikin ammattilainen ääneen julistaa: "Olen rokkari ja Vantaalta. Ja olen ylpeä siitä!" :D

Anna

Loppiasaattoiltana oli ohjelmassa ensimmäinen havainnointikeikka vantaalaiselle rokkiklubille. Tämä varmistui vasta edellisenä päivänä, jolloin Mari ilokseni ilmoitti tulevansa mukaan. Marin työsuhde museolla päättyi vuodenvaihteessa leikkiaiheisen projektin myötä ja olen sen jälkeen joutunut tulemaan rockhuumani kanssa toimeen ihan omin voimin. Tämän on kuitenkin tarkoitus olla vain väliaikaista, sillä toiveissani on Marin comeback viimeistään huhtikuussa, kunhan rahoituskuviot selviävät.

Havainnointi suoritettiin perinteisessä Velmun klubi-illassa Tikkurilan maineikkaassa Pormestari-ravintolassa eli "Porkussa", jossa oli The Expected -bändin ensiesiintyminen. Ilta oli siis debyytti sekä bändille että meidän havainnointikeikkailulle. Olimme saaneet keikkakutsun bändin rumpalilta Tero Rikkoselta, kun haastattelimme häntä juuri ennen joulua.

The Expected. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Ensimmäinen kerta havainnoivana rocktutkijana hieman jännitti. Tulimme paikalle hyvissä ajoin, kun bändi vielä testaili soittimiaan ja löysimme baarin takaosasta, aika lailla lavaa vastapäätä, sopivan pöydän baarijakkaroineen, johon leiriydyimme tarkkailuasemiin. Kirjoitin ylös kaikki mieleeni nousseet ajatukset ja huomiot, mitä ympäriltäni havaitsin. Illan aikana tekstiä kertyikin 12 sivua! Marin läsnäolo oli hyödyllistä taas monestakin syystä. Henkisen tuen ja odotteluseuran pitämisen lisäksi havainnoistakin tuli monipuolisempia, kun kaverin tekemiin huomioihinkin tarttui. Ennen kuin bändi aloitti soittonsa ehdimme keskustella myös mm. Itä- ja Länsi-Vantaan stereotypioista, varhaiskeski-iän määritelmästä, musiikkigenreistä, vaatetuksesta klubikeikoilla sekä tietysti jatkokehittelimme tätä rokkiprojektiamme.

The Expected -bändissä soittavat laulusolisti-kitaristi Janne Äyräväinen, kitaristi Paul Wallin, basisti Roger Sandell ja rumpali Tero Rikkonen. Viime keväänä perustettu bändi veti debyyttikeikkansa taitavasti ja täysillä. Tunnelma oli hyvä, näki selvästi, että pojat nauttivat soittamisesta ja esiintymisestä. Yleisö oli messissä ja kunnon joraustakin nähtiin lavan edessä keikan loppupuolella. Kappaleet olivat pääosin The Expectedin omia biisejä, mutta myös joku tätä nykyistä kokoonpanoa edeltäneen Ronnie Starr -bändin biisi oli joukossa.

Tunnelmia keikan jälkeen. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

En osaa sanoa, herätimmekö "Porkussa" huomiota istuessamme kohtalaisen näkyvällä paikalla, korkeilla keikkuvilla tuoleilla, kynän sauhutessa lähes tauotta. Mitään suurta ääntä itsestämme emme pitäneet, mitä nyt ne muutamat valokuvauspyrähdykset lavan eteen ja keikan päätyttyä haastattelutilannekuvat bändin poikien kanssa. Illan saldo valokuvien ja muistiinpanojen lisäksi oli neljä uutta haastateltavaa ja Pormestari-pääsylippuranneke museon kokoelmiin. Fiilikset olivat hyvät niin bändillä, yleisöllä kuin meilläkin hyvin menneen debyyttikeikan jälkeen. Museotätien keikkailulle on varmasti luvassa jatkoa.

Anna

Kevät tulee vauhdilla, siltä näyttää niin ulkona kuin rokkirintamallakin. Kaupunginmuseon kesäharjoittelija palkataan tänä vuonna kahdeksi kuukaudeksi Rock´n Vantaa -projektiin. Työtehtävänä tulee olemaan haastattelujen lisäksi erilaiset kesäiset tapahtumat ja keikat. Työpaikkailmoitus on herättänyt paljon kiinnostusta ja lukuisia yhteydenottoja on tullut. Löydämme varmasti energisen ja idearikkaan tiimiläisen kesän koitoksiin. Työnhaku päättyy perjantaina.

Vaikka Mari onkin ollut nyt tämän kevään virallisesti kotiäitinä, olemme työstäneet kahdestaan pari esitelmää. Maanantaina pidimme Vaskivuoren lukiossa oppitunnin, joka aloitti puolitoista vuotta kestävän medialinjan dokumenttiprojektin. Kerroimme museosta, rokkihankkeesta ja etnografian tekemisestä. Mietimme opiskelijoiden kanssa alustavasti aiheideoita dokumenttifilmeille, joita he tulevat tekemään oman koulunsa bändielämästä. Lisäksi Mari teetti oppilailla pienen vantaalaista identiteettiä koskevan kyselyn, jota aiomme käyttää myös jatkossa. On mielenkiintoista saada tietoa siitä, miten 2010-luvun nuoret kokevat Vantaan ja vantaalaisuuden. Nyt saaduissa vastauksissa esille nousi ylpeys omasta koulusta ja negatiivisena asiana Vantaan huono taloustilanne.

Perjantaina Kansatieteen päivillä Jyväskylässä pidämme alustuksen työryhmässä, jonka teemana on "Ennustamatonta etnografiaa". Oma esitelmämme "Anna, Mari ja rockin ihmeellinen maailma" käsittelee yhdessä tehtyä etnografiaa. Suurin ongelma tulevassa esitelmässämme lienee se, miten ihmeessä saamme 20 minuutin ajan riittämään, kun vantaalaisesta rockistahan voisi helposti puhua yhteen pötköön ainakin kaksi tuntia. (Abstraktimme muuten löytyy täältä: http://kansatieteenpaivat2012.blogspot.com/p/ennustamatonta-etnografiaa.html)

Ennustamatonta projektissamme on ainakin Marin jatko, mutta vastaus selvinnee ensi viikolla. Toivottavasti myönteisen apurahapäätöksen ja tätä seuraavan Marin paluun jälkeen paneudumme todenteolla kenttätyövalmisteluihin. Myös haastateltavien alati kasvava lista on pitkä.

Rocktutkijan havaintoja: Sustain sai yleisön pomppimaan. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Viime lauantaina tein toisen havainnointikeikkani, tällä kertaa hiphop-musiikkikulttuurin pariin, joka minulle uusi aluevaltaus. Helmikuussa haastattelemani Sustain-yhtyeen Veli oli kutsunut meidät keikalleen 10.3. Tikkurilan Bar Lafkaan, joka on hiljattain perustettu livemusiikkiin satsaava klubiravintola. Työkaverini Anu vastasi valokuvaamisesta ja minä kirjoitin muistiinpanoja kynä sauhuten. Tällä kertaa herätimme jonkin verran kummastusta dokumentointitoimiemme takia, sillä sain selitellä useampaankin kertaan sitä, miksi ihmeessä istun lauantai-iltana baarissa kirjoittamassa. Sustainin ja Iskun yhteiskeikka oli energinen ja sai yleisön pomppimaan. Osa biiseistä soi mielessäni vielä kotiin kahden jälkeen yöllä ajaessani. Hyvä fiilis tästä projek-tista ja siitä, että voi tutustua samalla moniin juttuihin, mihin ei välttämättä muuten tajuaisi pistää päätään. Itse keikka olisi kuitenkin saanut alkaa ehkä hieman aikaisemmin kuin vasta yhdeltä, kun tässä iässä sitä ei oikein enää tahdo pysyä nykynuorten vauhdissa. ;)

Anna

Asiat menivät sitten juuri parhain päin ja saimme hakemamme: Museoviraston jakaman innovatiivisen avustuksen ja tätä kautta Marin vuodeksi. Nyt rockhanke vierähtää todellakin eteenpäin!

Vielä muutama sananen kuluneesta talvesta. Haastatteluja on nyt tehty yhteensä toistakymmentä. Ne eivät enää jännitä, paitsi vuosien takaisten tuttujen kohtaamiset ehkä ihan vähän. Useammat ovat tulleet museolle, mutta olen myös jalkautunut mikin kanssa joillekin työpaikoille. Nyt kun haastattelutilanteet ovat saaneet rutiinia ja varmuutta, ne ovat alkaneet huomaamatta venyä. Nykyisin vähintään kaksi tuntia hurahtaa ihan tuosta vain, eikä ajankulua oikein huomaa. Eihän siinä mitään jos haastateltavalta vaan löytyy aikaa, mutta se litterointijälkityö ei enää olekaan ihan niin herkkua...

Erään haastattelun jälkeen jäin pohtimaan esiin tullutta näkökulmaa nuorisorokkiin oleellisesti kuuluvasta kapinallisuudesta ja bänditoiminnan omaehtoisuudesta. Onko rock vaarassa, kun siitäkin on tullut salonkikelpoista, vanhempien yli-innokkaasti kannustama harrastus, jonka treenaaminen aloitetaan yhä aikaisemmin maailmanvalloituspäämäärän siintäessä vahvasti myös vanhempien visioissa? Tämä on tietysti nyt kovinkin kärjistettyä pohdintaa, mutta kuten haastateltavani sanoi, rockiin kuuluu oleellisena osana kapina ja ikään kuin ajatus riskistä törmätä satasen vauhdissa seinää päin. Voiko tämä sama fiilis pysyä yllä äidin ja isin ohjatessa turvallista perheautoa? Kuinka tärkeää se fiilis on? Toisaalta nämä pohdinnat liittyvät tavallaan ihan omaan elämäänikin miettiessäni, että missä esimerkiksi menee raja, kun kannustan kuusivuotiasta poikaani aloittamaan kitaran soittoharrastuksen. Voiko tulevaisuuden mahdollisesta bänditoiminnasta vielä vihjaista vai onko se asia, minkä hän saa itse oivaltaa ja toteuttaa jos haluaa? Poika tuntuu olevan kuitenkin sen verran innoissaan, että pitänee kai laittaa kevään pääsykoepaperit vetämään musiikkiopistoon ja katsoa, miten käy. ;)

No oli miten oli, menneen talven lumet ovat ihan kohta sulaneet ja me kaksi museoamanuenssia, Anna ja Mari, suuntaamme katseemme kohti kesän rocktuulia. Saa nähdä, mitä me yhdessä vielä keksimme aiheen tiimoilta...

Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Eläköön innovatiivisuus!! :D

Anna

Kuukausi töitä takana ja sen verran hyvin Anna oli pedannut huhtikuulle hommia, että nyt vasta muistin oman bloginpäivitysvuoroni!

Ensimmäinen kuukausi on siis kulunut vauhdikkaasti ja kaikenlaista on tullut tehtyä ja pohdittua. Ehkä ilmassa on ollut pientä ahdistuksen poikastakin, sillä jo nyt näyttää siltä, että bänditoimintaan liittyvä aineisto ei tule ainakaan loppumaan kesken tästä kaupungista. Nyt täytyisi vain kirkastaa homman ydin ja sitä kautta selkeyttää toimintaamme. Ehkä tällä hetkellä meillä on enemmän kysymyksiä kuin tarkkoja vastauksia...

Kuinka paljon esimerkiksi haastatteluja on syytä tehdä? Haluamme mahdollisimman kattavan kuvan vantaalaisesta bänditoiminnasta eri aikakausilta, mutta kuten jokainen haastatteluja ja litteraatioita tehnyt tietää, ne vievät aivan tuhottomasti aikaa. Oma haasteensa on myös siinä, että haastateltavia pitäisi saada tasaisesti eri puolilta kaupunkia ottaen huomioon, että kyseessä on kuitenkin aika iso ja maantieteellisesti jakautunut kaupunki.

Sama koskee paikkoja, joissa bänditoimintaa on harjoitettu. Niitäkin on ollut vaikka minkälaisia. On omakotitalon kellaria ja tyhjennettyä uima-allasta, takamökkiä, vanhaa teollisuushallia, nuorisotilaa ja koulun pommisuojaa. Bänditilat ovat olleet yhtä erilaisia kuin haastattelemamme muusikotkin. Jokaisen kertomus omasta osallistumisestaan bänditouhuihin, soittamisen ja musiikin tekemisen motivaatioista ja vaikuttimista on ollut erilainen. On tietysti löydettävissä yhteisiäkin teemoja. Useassa haastattelussa on korostettu harrastamisen sosiaalista puolta. Bändiä on verrattu perheeseen, niin hyvässä kuin ja pahassa, ja mainittu tiiviin yhdessäolon opettavan vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaitoja. Parhaassa tapauksessa bändiin kuuluminen voi kannatella elämässä eteenpäin, kuten eräs haastateltava asian ilmaisi:

Voin ainaki omalta kohaltani sanoo, että ei mulla pahempia mielenterveysongelmia oo, ku mä oon päässy purkaa sitä angstia ja että ku tässä on ympärillä niin paljo vihasempaaki porukkaa soittelemassa niin tää on ihan hemmetin hyvä keino kanavoida sitä aggressioita tai mitä tahansa, hyviä fiiliksiä tai pahoja fiiliksiä, joka tapauksessa vahvoja fiiliksiä. ...vaik ois kuinka paska päivä tai krapula tai vituttais elämä tai jotain niin aina kun tänne tulee niin, pistää soittimet kasaan ja alkaa soittaa niin kaikki se paska häviää ja lähtee vaan hymyillen pois, et ei tää päivä ollukaan niin tuhoon tuomittu. (mies synt. 1982)

Touko-kesäkuusta on tulossa havainnoinnin kannalta kiireinen ajanjakso. Kaupunki vilisee erilaisia rock- ja muita musiikkitapahtumia niin idässä kuin lännessä. Olemme menossa ainakin Myyrmäen Arkkiin katsastamaan Axl Smith Bandiä ja Carolinea, Koivukylän toritapahtumaan kuuntelemaan Maarit Hurmerintaa sekä Louhela Jameihin, jossa on odotettavissa klubi-iltoja ja ulkoilmakonsertti Jokiuomanpuistossa. Näitä odotellessa, aurinkoista kevättä!

Mari

Olipa aikamoinen viikko! Vantaan kaupunkipippalot on juhlittu ja rocktutkijoille kertyi paljon keikkahavainnointia ja pari erityisen jännittävää haastatteluakin. Meno on ollut haipakkaa, mutta nyt sopii vetäistä hieman henkeä ja keskittyä hetkeksi jälkitöihin ennen seuraavaa isompaa koitosta eli Louhela Jamia.

Glam rock bändi Caroline stagella. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Kaupunkijuhlat alkoivat osaltamme lauantaina 12.5., jolloin Myyrmäen Monitoimitila Arkissa konsertoivat Caroline sekä Axl Smith. Olimme paikalla hyvissä ajoin, koska mukanamme oli ensimmäistä kertaa videokamera, jonka olimme saaneet lainaksi Tikkurilan Musiikkikirjastolta ja kameran virittelyssä menikin sitten oma aikansa. Molemmat nimet vetivät omat keikkansa läpi täysillä ja tunteella, vaikka yleisöä ei paikalla ollutkaan kuin nimeksi. Mieleen tuli väkisinkin muutamassa haastattelussa esiin noussut väite siitä, että nykynuorisoa ei niin kiinnosta livemusiikki. Tiedä sitten, mistä kato nyt johtui, mutta paljosta jäi puuttuva yleisö kyllä paitsi. Museotädit nauttivat kuitenkin keikasta havaintoja tehden ja saimme myös haalituksi uusia tärkeitä rokkarihaastatteluja.

Vantaa-päivänä 15.5. kaupunginmuseolla pidettiin tasatunnein eriaiheisia miniluentoja. Oman esitelmäni aiheena oli tietysti tämä Rock´n Vantaa -hanke. Paikalla oli museon väkeä ja muutama muukin. Kiva oli puhua. Tosi mielellään jatkossakin kerron projektimme etenemisestä, eli pyytäkää vain! :)

Helatorstaiaatto 16.5. jää varmasti ainakin tämän rocktutkijan mieleen ikiajoiksi, kun jännitystä piisasi aamuyöhön saakka. Aamupäivällä tapasimme Juhani Merimaan Tavastialla. Jututimme häntä tunnin Ankkarockista, rockmaailmasta ja vantaalaisesta identiteetistä. Oli todella mielenkiintoinen haastattelu, jonka tuotoksena saimme monta uutta näkökulmaa aiheeseen sekä hyviä tarinoita.

Kun ilta alkoi lähestyä, hermostuneisuus kohosi äärilukemiin. Olimme nimittäin menossa Vernissaan kaupunkijuhlien päätösklubille, jossa Ismo Alangon oli määrä esiintyä Ismo ja Ishmaelin yhteisiltamissa. Mietimme pitkään, osallistuisimmeko kyseiseen tapahtumaan ja minkälainen merkitys sillä olisi tämän tallennushankkeen kannalta. Tulimme siihen tulokseen, että keikka olisi hyvä käydä havainnoimassa ja artistia jututtamassa, sillä paikkana Vernissa on vantaalaisessa rockkulttuurissa tärkeä ja mainittu lukuisissa haastatteluissa. Alanko taas kiinnosti suomirockin suurmiehenä. Pari informanttia oli aikaisemmin kertonut mieleenpainuvista Sielun Veljien esiintymisistä ravintola Pormestarissa Velmun klubi-illoissa 80-luvulla. Tavallaan siis herkullinen ajatus vertailla Pormestarin Siekkari-showta tähän täysin akustiseen soolokeikkaan noin 25 vuotta myöhemmin. Aika, artisti ja esitys ovat varmasti muuttuneet, mutta miten on yleisön laita?

Saimme keskiviikkoaamuna kuulla, että Alanko ottaa meidät vastaan ennen keikkaa klo 20.30. Meitä jännitti kamalasti. Etenkin minua, koska täytyy tunnustaa, että fanitin Ismoa kovasti koko 90-luvun ja hänen karismansa ja biisinsä ovat tehneet minuun tosi ison vaikutuksen. Onneksi mukana oli Mari, jonka tiesin suhtautuvan tähän tapaamiseen astetta viileämmin. Haastattelu tapahtui Vernissan Animaatioasemalla. Ismo vaikutti mukavalta tyypiltä ja vastasi asiallisesti kysymyksiimme. Meille varatut viisitoista minuuttia kuluivat nopeasti ja käsieni tärinäkin haihtui kohtalaisen nopeasti. Puhuimme muun muassa Ankkarockista ja Ismon viimeisimmästä esiintymisestä Vernissassa noin 20 vuotta sitten. Ismo kertoi myös omat muistonsa Pormestarin keikoistaan:

"Se oli niin kuin semmonen samanlainen ravintola, kun tuolla maalla soitettiin, että ei ollut lavaa ollenkaan ja niin kuin siinä lattiatasossa vedettiin. Ja jengi istu siin pöydillä ja sit ne jossain vaiheessa riehaantu ja nousi ylös ja sit kukaan ei nähnyt enää mitään. Se oli hyvin tyypillinen siihen aikaan, kun soitettiin paljon semmosissa mestoissa, että ei ollut niin hirveesti semmosia hyviä rokkiklubeja, mis ois kunnon lavat ja systeemit, vaan soitettiin paljon kapakan nurkissa ja jossain lattiatasossa ja sitten jengi ryysii siellä ympärillä ja niin kuin sekoilee siellä bändin seassa lavalla. Jonkunlainen kaaos saatiin yleensä aikaiseksi aina."

Jututimme hieman myös yleisöä ennen kuin pääsimme saliin. Itse keikka oli mieleenpainuva monin tavoin. Ismo, biisit ja lavakarisma purivat, totta kai. Oli kiva, kun ohjelmistossa oli paljon tuttuja 90-luvun alun biisejä. Mutta minua ainakin häiritsivät yleisön humalainen huutelu ja kilpalaulanta artistin kanssa, vaikka meno ei varmasti yhtä villiä ollutkaan kuin 80-luvun Pormestarissa. Järjestäjätaho epäili levottomuuden syyksi konsertin myöhäistä ajankohtaa ja runsaslukuisempaa yleisöä kuin muilla kiertueen akustisilla keikoilla on ollut. No, hyvin Ismo ja muut iltamien esiintyjät silti shownsa vetivät.

Lauantaina 19.5. Koivukylän toritapahtumassa saimme seurata Maarit ja Sami Hurmerinnan keikkaa ja sen jälkeen käytiin tervehtimässä Maaritia ja sovittiin tulevasta haastattelusta. Väkeä Koivukylän kirjaston edessä oli ehkä noin 150. Yleisö oli kirjavaa, pikkulapsista eläkeläisiin. Tunnelma oli yhtä aurinkoinen ja hyväntuulinen kuin päiväkin ja keikasta nauttivat selvästi niin yleisö kuin artistitkin.

Tiedän, että olemme onnekkaita, kun saamme tehdä tätä tutkimusta ja päästä mielenkiintoisiin tapahtumiin ja tapaamisiin. Rocktutkijaelämä ei kuitenkaan aina tunnu pelkältä glamourilta. Tämän kääntöpuolena ovat muun muassa mittavat jälkityöt. Varsinaisten museoamanuenssitehtävieni lisäksi rockhankkeeseen menee paljon iltoja ja viikonloppuja, mikä on taas poissa perheiltämme. Ja onhan se itsellekin tässä iässä jo vähän työlästä valvoa skarppina ja havainnoida aistit terävinä pikkutunneille saakka. Rankkaa on myös se, että ajatukset tahtovat pyöriä tallennushankkeen tiimoilla koko ajan: joko jännittää tuleva tai sitten jälkipuidaan tai suunnitellaan, valveilla tai unissa. Mut on tää silti siistii! :)

Anna

Alkukesän päivät ovat sujuneet vaihteeksi varsin iloisissa tunnelmissa. Saimme projektiimme lisävahvistusta, kun museon kesätyöntekijä Stella aloitti kahden kuukauden urakkansa. Stellan ensimmäisenä koitoksena olivat Louhela Jamit, jotka järjestettiin Myyrmäen kupeessa Jokiuoman puistossa sunnuntaina 3.6. Kyseessähän on ilmaiskonsertti, joka järjestettiin nyt jo 21. kerran. Tapahtuman taustalla häärii joukko talkoolaisia, joita ilman Louhela Jameja ei olisi. Haastattelimme sunnuntain aikana, ja jo ennakkoonkin, eri tavoin järjestelyihin osallistuneita. Päällimmäiseksi ajatukseksi nousi vahva yhteisöllisyyden tunne ja yhdessä tekemisen (ja onnistumisen) kokemus, jota sateinen sää ei pystynyt lannistamaan. Stellan ottamia kuvia Louhela Jameista voi käydä katsomassa FB:ssa Rock'n Vantaa -sivuilla.

Yhtenä Louhela Jamien kohokohtana oli lauantai-illan klubikeikka Bar Cafe Lunassa. Siellä pääsimme näkemään ensimmäisen haastateltavamme Saska Ketosen tositoimissa Hybrid Childrenin rumpalina. Ei ihme, että projektimme sai viime vuoden marraskuussa niin energisen alun!

Lava valmiina bändiä varten. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Yhteisöllisyysteemaa toistuu bänditouhuissa muissakin yhteyksissä kuin rockkonserttien järjestämisessä. Viime päivinä paljon puhuttanut aihe on ollut Vantaan elävän musiikin yhdistyksen Velmun Vantaan kaupungilta vuokraaman Johansin tilan kohtalo. Kävimme tutustumassa paikkaan ennen lehtikirjoittelun alkua (Vantaan Sanomat 9. - 10.6.2012 ja Helsingin Sanomat 14.6.2012) toukokuun lopulla. Johansin tilan päärakennus on ollut Velmun käytössä 1980-luvun alkuvuosista ja edelleen siellä treenaa useita bändejä. Erona tähän päivään on ainakin se, että 1980-luvulla talossa harrastettiin bänditreenien lisäksi muun muassa silkinpainantaa, kynttilänvalantaa ja savendreijausta (Helsingin Sanomat 30.3.1985).

Aikaa värittivät ydinsodan pelko ja rauhanmarssit, joiden rekvisiitaksi Koisotielläkin rakenneltiin banderolleja ja ruumisarkkuja. Eräs haasteltava muisteli Koisotie 4:ssa 1980-luvulla tapahtunutta toimintaa ja nuoria, jotka viettivät siellä aikaansa. Yksi asia oli varma, sinne saivat tulla kaikki halukkaat ja joukkoon mahtui "tosi erikoisia tyyppejä". Ikähaitari oli reilusti alle kaksikymppisistä yli kolmekymppisiin.

Kiinnostunut naapuri kuvasi Koisorock-tapahtumaa 80-luvulla. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Mukana oli tyttöjäkin. Joku saattoi olla bändinjäsenen tyttöystävä, mutta se ei ollut talolle pääsyn vaatimus. Tyttöjen roolia haastateltava kuvaili hyvin itsenäiseksi. Soittamaan tyttöjä ei kelpuutettu, mutta muuten haastateltava koki tyttöjen ja poikien välisen suhteen tasa-arvoiseksi. Joskus esimerkiksi talolla soitettu musiikki pitkästytti.

Annettiin me aina suoraa palautettakin. Et ei me silleen oltu kauheen kilttejä tyttöjä missään tapauksessa, [naurahtaa] pikemminkin hyvinkin suulaita. ... Et meil oli kuitenkin semmonen anarkistinen meininki. ... auottiin päätä ihan. (nainen synt. 1964).

Tommi (kesk) ja Janne (oik) kertovat Annalle talon toiminnasta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Toiminta Koisotiellä on nyt vaakalaudalla ja tulevaisuus bänditoiminnan osalta siellä epävarmaa. Tapahtuipa mitä tahansa, Rock'n Vantaa -hanke haluaa olla osaltaan tallentamassa tämän monelle ihmiselle eri tavoin merkityksellisen paikan historiaa ja tällä tavoin osallistua yhden vantaalaisen "nuorisotalon", vaikkakin epävirallisen, dokumentointiin. Taloon ja siellä vietettyyn aikaan liittyvät tarinat ja kertomukset, vaikka ne eivät välttämättä aina edustaisi vanhempien, kasvattajien ja muiden auktoriteettien käsitysten mukaista toivottua käytöstä, valottavat ainutlaatuisella tavalla vantaalaista nuorisokulttuuria lähihistorian osalta.

Koisotiellä 1980-luvulla henganneiden keskuudessa monien ystävyyssuhteet ovat säilyneet. Siellä vietetty nuoruus saattoi vaikuttaa ammatinvalintaan. Monilla tuleva työ liittyi musiikin tekemiseen, joku luki itsensä erityisopettajaksi, toinen löysi työpaikan lastenkodista. Yhteisenä piirteenä haastateltavamme totesi, että kun oli nähnyt ja osallistunut kaikenlaiseen, tulevaisuuden valintoja ei ohjannut pelko. Luottamus tulevaan on myös Rock'n Vantaa -hankkeen mottona. Jatkamme jännittävien haastattelujen (joita tähän mennessä on kertynyt 40 rokkarilta ja taustavaikuttajalta) tekemistä sekä odotamme innolla loppukesästä järjestettävää Koisorockia!

Mari

Hihkuin innosta, kun kesätyöpaikka Vantaan kaupunginmuseon rock-hankkeessa varmistui. Paikka oli haluttu ja itse hakemuksessa sai todellakin pistää parastaan. Ajattelin, että tässäpä hieno mahdollisuus testata kansatieteen opinnoissa hankittuja kenttätyötaitoja käytännössä ja mielenkiintoisen aiheen parissa. Toki olin jo muutenkin melko museoitunut. Ehkä kymmenen vuoden urani basistin tyttöystävänä ja vaimona myös auttoi.

Kun tuttavat kysyivät mitä työni käytännössä pitää sisällään, hätkähdin hieman. Ensimmäiset viikot olen hengaillut festareilla, valokuvannut, kuunnellut musiikkia, jutellut mukavien herrasmiesten kanssa kahviloissa ja bäkkäreillä, kokeillut videokuvausta, viettänyt paljon aikaa facebookissa ja bloggaillut. Herääkin kysymys, miten tämä kesätyö sitten eroaa vapaa-ajasta ja onko tämä edes työtä?

Projektissa kerätään myös esineitä museon kokoelmiin
Tässä viimeisimpiä lahjoituksia.

Jos asiat ilmaistaan eri lailla, huomataan ettei kyse ole kuitenkaan pelkästä huvista. Hankkeelle tekemäni Facebook-fanisivu ja blogi ovat tiedottamista ja apuväline verkostoitumiselle. Festari- ja keikkakäynnit taas arvokkaita havainnointimahdollisuuksia ja paikan päällä kirjatut tunnelmat välittyvät toivottavasti myös vuonna 2014 avautuvassa näyttelyssä museovieraille. Toki esimerkiksi haastatteluihin valmistautuminen voi välillä tuntua hassulta, jos on selannut musiikkivideoita netistä ja huudattanut listahittejä toimistoympäristössä. Aina ei itse haastattelutilannekaan ole mukavin kaikista, vaan paikkana voi olla meluisa tupakkahuone tai sateella vuotava festariteltta kylmänä päivänä.

Metsästyksen kohteena esimerkiksi Frederikin 1967-70 toimittama villi nuorisolehti Stump.
Kuvan lähde

Hupia tai raskasta puurtamista, yksi asia lienee kuitenkin varma. Tämän tyyppinen työ rikkoo monien vanhanaikaista mielikuvaa siitä, mitä museoissa tehdään ja työn tekijöillä voi olla myös hauskaa. Usein löytää itsensä myös uusien haasteiden edestä. Viime viikkoina olen metsästänyt tiedonmurusia kirjastosta ja opetellut Vantaan kaupunginkirjaston avustuksella editoimaan videokuvaa. Toivomme, että Marin kanssa kuumeisesti työstämämme videomateriaali avaa projektin tavoitteita kaikille kiinnostuneille ihan uudella tavalla. Kunhan ensin pääsemme editointiohjelman kanssa yhteisymmärrykseen.

Rockaavaa juhannusta

Stella

Lomat on nyt pidetty ja on ollut tosi mukava palata taas rokkiruotuun. Juuri ennen lomalle jättäytymistämme kesäkuun lopussa teimme ekskursioretken Länsimäkeen. Kesäkuussa olimme haastatelleet kolme Länsimäestä lähtöisin olevaa rokkaria. Melrosen Tokela ja Repa Nurmi sekä Cliftersin Jiri Nikkinen kertoivat meille omat kokemuksensa bänditoiminnasta, musiikin tekemisestä ja nuoruudestaan itävantaalaisessa lähiössä 80-luvun alussa. Jokainen tarina oli tietysti omanlaisensa, mutta myös hyvin samankaltaisia muistoja kaikilla kolmella oli Länsimäestä. Se ei olekaan ihme, sillä Tokela, Repa ja Jiri kuuluivat samaan tiiviiseen kaveriporukkaan. "Länsärissä", niin kuin 80-luvun nuoret lähiötään kutsuvat, oli paljon samankaltaisissa elämäntilanteissa olevia perheitä. Monien vanhemmat olivat eronneet, eikä alueen tulotaso ollut yleisesti kovin korkea, mutta ikätovereita riitti, haastateltavat muistelivat.

Nuoruusvuosien kannalta erityisen tärkeäksi paikaksi koettiin Länsimäen nuorisotalo. ”Nutalla” käytiin kuntosalilla, pelattiin biljardia, kehitettiin valokuvia, painettiin bändipaitoja ja hengailtiin. Siihen aikaan nuorisotalojen bänditoiminta oli aktiivista. Oli harjoitustiloja sekä keikkoja, jotka aina vetivät väkeä. Nuorisotalot tarjosivat aloitteleville bändeille tärkeän mahdollisuuden päästä keikkailemaan. Oman bänditoiminnan alkamisen myötä haaveena oli päästä treenaamaan nuorisotalolle, missä treenasi myös muutamaa vuotta vanhempien poikien Slippers-bändi, joka jo levytti. Jonkin ajan kuluttua unelma toteutui, kun sekä Clifters että Melrose siirtyivät koulun pommisuojasta nuorisotilan treenikämppään.

Jiri Nikkinen Länsärin nutan edessä.
Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Repa Nurmi.

Siel oli tota siin Länsärin nutalla semmonen kun Slippers, niinku semmonen rockabillybändi. Ne oli Jakomäestä itse asiassa ne jätkät kun ne on saanu sen treenikämpän siitä ja ne soitteli siel iltasin ja me kuunneltiin siinä ulkona lumisateessa kaiteella sitä ja se oli niinku että tosi hienoo. Mä luulen et me alotettiin vähän niinku se bänditoiminta siellä. (Jiri Nikkinen 14.6.2012)

Ennen "nuta-aikaa" kavereiden kanssa leikittiin läpi kaikki leikit. Kilpailtiin neppisautoilla, "montuilla" eli hiekkakuopilla hengailtiin ja poltettiin nuotioita ja juoksuhaudoissa leikittiin sotaa. Repa kertoi, että neppauksesta siirryttiin suoraan basson tai kitaran soittoon. Niitä harrastettiin vähän aikaa päällekkäinkin, mutta musiikista tuli nopeasti se kaikkein tärkein juttu. Bändit perustettiin ystävä- ja luokkakaveripiiristä. Viikonloppuiltoja nuoriso vietti Länsimäen koulun takana olevassa metsikössä. Kaikki tiesivät, minne tulla ja mistä muut löytää. Aikuisten ei muisteltu juuri puuttuneen nuorten vapaa-ajan rientoihin.

Länsimäen Dynamo. Talvisin pelattiin kaveriporukalla

lätkää, luistimia ei tarvittu.
Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Kaveriporukka muodostui löyhästi paristakymmenestä ihmisestä, mutta tiiviimpään ydinryhmään kuului noin kymmenen henkeä. 80-luvun alussa suosittiin fiftarityyliä. Vaatteet oli tapana kuluttaa loppuun, eikä uusia kenkiä ja vaatteita ostettu ennen sitä. Vanhoja valokuvia katsellessaan, Tokela kertoi naureskelleensa, että ”länsäriläiset olivat enemmänkin semmoinen resupekkalauma, jolla vaatteet lahos päälle, mutta musamaku oli ehkä vähän avoimempi kuin muilla.” Ajalle oli tyypillistä lokerointi musiikkimaun perusteella, mutta Länsimäessä ilmapiiri oli suvaitsevampi ja erilaisuus hyväksyttiin.

Et kun Länsärissä sattu olee semmonen tilanne se, et meidän porukassa sattu olemaan tasan yks punkkari, ni eihän sitä voinut. Sehän olis ollut epäreilua hakata sitä joka viikonloppu, et kyl se oli ihan yhtälailla siin porukas mukana ja vähän valistuneempi sit taas sen musiikin saralla. Sit taas Clifters-jätkät oli niinku Beatles-jätkiä, ne oli ainoita Beatles-jätkiä koko Vantaalla. Jotenkin nekin oli niin erikoisryhmää, et nekin oli vaan rikkaus siin porukassa. Mut suurin osa siit jengistä oli kuitenkin tälläsii fiftari-roots-musiikin ystäviä. (Tokela 6.6.2012)

Omista kotikulmista oltiin ylpeitä ja Länsimäkeä pidettiin mahtavimpana paikkana. Pientä vastakkainasettelua naapurilähiöiden nuorten kanssa joskus oli. Pahimmat ”vihulaiset” tulivat Mellunmäestä, Vesalasta ja Kontulasta. Länsimäki-leima säilyi Melrosella ja Cliftersillä vielä sen jälkeen, kun aikuistuttua muutettiin Helsinkiin. Pikkuhiljaa viittaukset lapsuuden lähiöön vähenivät, mutta tavallaan Länsimäen tuki oli kuitenkin aina takana. Joku on joskus sanonut, "Voit muuttaa Länsäristä, mutta Länsäri ei muuta susta”.

Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti siihen silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli niin kuin tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niin kuin Länsäri-hulluja. Me ollaan niin kuin kaikkein hulluimpia tässä maailmassa.

(Repa Nurmi 1.6.2012)

Kun Melrose rupes breikkaamaan, niin mehän niin kuin uhottiin sitä lehtiä myöten, että Länsäri on voimaa, et Länsäri on niin kuin kova juttu. Ja kun me oltiin jossain Pohjois-Suomessakin keikalla, niin jengi huusi sieltä, että hyvä Länsimäki! (Repa Nurmi 1.6.2012)

Ja yks, mikä mulle henkilökohtaisesti oli niin kuin tosi mahtava juttu, siihen aikaan ei ollut kauheesti graffiteja oikeestaan missään, niin joku oli kirjoittanut siihen Länsimäen Elannon seinään "Melrose", niin ihan spraymaalilla ja se oli monta vuotta siinä. (Repa Nurmi 1.6.2012).
Onko sinulla kuvaa tästä graffitista? Ilmianna se museolle!
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Ilppo Pohjola.

Haastattelujen myötä mielenkiintomme aivan Helsingin rajalla sijaitsevaan Länsimäkeen kasvoi entisestään. Länsi-Vantaalla ikänsä asuneille rocktutkijoita alkoi kiehtoa ajatus käydä kurkkaamassa omin silmin, minkälaisesta paikasta oikein oli kysymys, sillä omat, pitkälle mediasta saadut, ennakkokäsitykset ja haastatteluissa kerrotut hyväntuuliset nuoruusmuistot paikasta, eivät täysin kohdanneet. Minkälainen lähiö Länsimäki on tänä päivänä ja onko nykynuoriso siitä yhtä ylpeä kuin "Länsäristä" kahdeksankymmentä luvulla oltiin?

Länsimäen nuorisotalo kesällä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Länsimäen nuorisotalolla tapasimme ensimmäiseksi nuorisotyöntekijä Harri Könösen ja saimme heti selville, että kukaan ei puhu enää "Länsäristä" vaan se on ollut jo pitkään "Länsä". Teimme haastattelun huoneessa, jossa Clifters ja Melrose aikoinaan treenasivat. Nykyään bänditreenitilaa ei Länsimäen nuorisotilassa enää ole. ”Kyllä bänditoiminta vielä kiinnostaa, genre vain on muuttunut. Rap-illoissa on porukkaa nutalla, mutta varsinainen bänditoiminta on koulun tiloissa”, Harri kertoi. Nuorisotalotoiminnalle riittää nykyäänkin kysyntää, nuoria pistäytyy paikalla keskimäärin 70 iltaa kohden. Yhteydet Mellunmäen puolelle ovat tiivistyneet ja esimerkiksi nuorisotiloja pyritään pitämään avoimina kaupunkirajojen yli.

Harrin mukaan kylähenki on aina ollut olemassa ja yhteistyö eri toimijoiden kanssa on hyvää. Länsimäellä on yhä vahva paikallisidentiteetti. Myös paluumuuttajia on. Toiset ovat saattaneet käydä välillä muualla piipahtamassa, mutta palanneet takaisin esimerkiksi perheenperustamisen myötä. Moni on myös sanonut, että heidän kotinsa on aina Länsimäessä, huolimatta siitä missä nykyään asuu. Kukaan haastattelemastamme "Länsäri-kolmikosta" ei ole palannut.

Kokoontuivatko nuoret täällä 30 vuotta sitten? Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Nuorisotilalta suuntasimme pienelle maastoretkelle Länsimäen ytimeen. Koetimme löytää haastatteluissa mainitut ”nähtävyydet”, 80-luvun alun nuorisolle tärkeät paikat. Näimme Länsimäen koulun, sen takaisen pussikaljametsikön, myöhemmin rakennetun yläasteen, ”montut” ja Rajakylän koulun. Aurinko paistoi, kesäloman alku oli vain parin tunnin päässä ja lähiö näytti vehreältä ja rauhalliselta. Kuulemamme ja kokemamme perusteella oli siis todettava, että ei yhtään hullumpi mesta tuo Länsimäki :)

Anna

Kun työstimme elokuun lopussa facebookissa julkaistua Dingo-kuvakoostetta, huomiomme kiinnittyi eturivin fanityttöihin, joiden katseesta huokui ihailu lavalla rokkaavaa Neumannia kohtaan. Kuvan välityksellä pystyi aistimaan myös vahvempia tunteita, rakkautta ja saavuttamattomuudesta huokuvaa tuskaa, jota faniensa yläpuolelle asettunut idoli sai ihailijoissaan aikaan.

Dingon fanimeri Myyrmäessä elokuussa 1984. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Timo Simpanen.

Samankaltainen tilanne on taltioitunut viidenkymmenen vuoden takaa, kun eräs 1960-luvulla rocktähteytensä kokenut mieshenkilö muisteli bändinsä suosionvuosia. Bändin keikat eri puolilla pääkaupunkiseutua ja vähän kauempanakin saivat nuoret liikkeelle. ”Kirkuva friidulauma” ympäröi bändiä, missä he ikinä esiintyivätkin. Rohkeimmilla oli mahdollisuuksia myös läheisempiin kontakteihin:

Mut Puistokulmasta, kun me kerran yks uusvuos soitettiin siellä ja tultiin autolle, ni se oli ihan täys tyttöi. Siel oli, mä en muista kuin paljo niit siel oli, mut kaikki kamat ja ittemme sinne ja tota lähettiin. Kaikki takajouset poikki siit autosta. (mies synt. 1946)

Tässä tapauksessa, kun tähteyttä kesti vain muutaman vuoden, paluu tavikseksi oli karua. Iskurepliikit oli opeteltava ihan alusta asti: rokki-imago oli ennen puhunut puolestaan.

Seurustelua 1960-luvun tyyliin. Kuva Martin Eklundin kokoelmat, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Joskus faneista saattoi olla jopa haittaa, sillä ne veivät aikaa tärkeimmältä, musiikin tekemiseltä.

Mä en ainakaan varsinaisesti kauheesti keskittyny siihen fanihommaan. Siin oli täys työ yrittää keksii seuraavalle levylle biisejä ja jaksaa tehä niitä keikkoja sillä innolla ja se oli vaan niinku, se tapahtu siinä sivussa. (mies synt. 1967)

Edellinen tarina oli 80-luvulta, ajalta, jolloin kirjeitä ja kortteja vielä läheteltiin. Yksi nuorempi rokkari harmitteli tavan jääneen unholaan.

A.K. Saatteks te paljon fanipostia?

T.E. Eei. Mä en tiedä, onks se vähä old school -juttu täl hetkel.

M.I. Onko?

T.E. Joo, siis mä oon oikeesti pettyny, et nyt ku ite duunailee näit musahommii, nii just tollaset kaikki mageet jutut on kadonnu. (mies synt. 1988)

Kortti Jiri Nikkisen kokoelmat, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tähän mennessä tehtyjen haastattelujen pohjalta rockmaailma näyttäytyy melko sukupuolittuneelta. Alueelta, jossa miehillä ja naisilla on omat ”tonttinsa”. Kärjistäen voisi sanoa, että miehille on kuulunut soittaminen ja ”starailu”, naiset ovat olleet enemmän sivussa, taustalla, "statistina" ja aivan konkreettisestikin alapuolella lavan edessä. Totta kai asetelma on viime vuosikymmenten aikana muuttunut, kun lavalle on noussut enemmän tyttöbändejä. On silti muistettava, että Vantaalla on muutamia maineikkaita ja pitkän uran tehneitä naisrokkareita, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa ja osoittaneet, että myös naisilla on mahdollista edetä tässä miehiseksi koetussa maailmassa. Naisista bänditoiminnassa ollaan oltu sitä mieltä, että jos joku osaa soittaa/laulaa ”on sama, mitä housuissa on”. Mitä taas tulee bändissä toimimiseen ja ryhmädynamiikkaan, on sukupuolella monille väliä. Naisen ei välttämättä uskota sopivan miesporukkaan.

Kyllähän me sitä joskus puhuttiin, että olis ihan kauheeta jos olis meidän bändissä joku tyttö. (mies synt. 1974)

Tyttöystävä, hengaaja, fani ja bändäri... Näitä rooleja tytöille on ollut aina tarjolla ja ilman tätä puolta, rockin olemus jää vajaaksi, kuten Stuart Coleman on asian tiivistänyt: "Kaduilla hengaaminen, kaverit, rakastuminen, bänät, vitutus, vauhti, bailaaminen, kaikki tämä oli sisäänrakennettuna rock´n´rolliin." Tyttöjen mukanaolo on antanut bänditoiminnalle merkityksen, tavoitteen ja lähtökohdan.

Sillon kuudennella luokalla mä hiffasin, et kuinka siistii on soittaa bändissä ja minkälaisia hyötyjä siitä on nuorelle miehen alulle... Noo, kyllähän siinä tiettyä kiinnostusta herättää kauniimman sukupuolen puolella ja silleen että. (mies synt. 1973)

Tämä oli erään rokkarin muisto reilun 20 vuoden takaa, mutta hän epäilee, että homman ydin on edelleen sama.

Eihän noi hormoonikimput oo muuttunu mihinkään, se nyt vaan on niin, että teini-ikäset on teini-ikäsii. (mies synt. 1973)

Ihailun ohella eräs rokkari myönsi, että myös konkreettisiin toimiin oli varauduttava. Bändin treenikämpästä, vanhasta omakotitalosta, oli yksi huone varattu intiimimpään seurusteluun.

Mut sitten meillä oli siellä erilaisia tiloja. Siel oli semmonen yks todella pieni huone. Semmonen, missä joutu olemaan niin kuin todella lähekkäin. Sen tota huoneen nimi oli neitsytkammari. Niin ja sit kun se oli semmonen pieni soppi, niin sit jos jotain bileitä pidettiin, niin se oli semmonen ihan hyvä vetäytymispaikka. (mies synt. 1974)

Rock ja romantiikka kuuluvat erottamattomasti yhteen, siitä kertovat jo lukuisien laulujen sanat, jotka käsittelevät tätä elämän herkkää tunnepuolta. Mutta ovatko rokkarit keskivertoa romanttisempia? Ainakin heillä on väline kertoa näistä asioista yleisesti hyväksytyllä tavalla.

Se voi olla niitä ainoita sallittuja tapoja ilmaista sitä sisintään pojilla. Et tytöthän saattaa saada sen tarpeen niin kuin hoidettua jollain muulla tavalla, mut mä luulen, et se on just noille pojille ja just tossa iässä. Ei niitä kovin montaa tapoja niitä muita ole. Sitähän voi laulaa vaikka kuinka lällyjä rakkauslauluja, mut meepäs vaikka runoilemaan niitä jonnekin, vaikka lausumaan runoa tonne, niin eihän se... (nainen synt. 1974)

Olemme pyrkineet kysymään kaikilta haastateltavilta tyttöjen ja naisten merkityksestä bänditoiminnassa, tyttöystävistä ja faneista. Kysymykseen on saatu vastauksia vaihtelevasti eikä se ole ollut helppo aihe edes kysyä. Usein kysymystä on sivuttu silloin, kun puheena ovat olleet rockelämän varjopuolet. Bändissä soittaminen on parisuhteelle haaste epämääräisten ”työaikojen” ym. takia ja vaatii varsinkin kotiin jäävältä osapuolelta ymmärrystä.

Reboundin laulaja ja rocktutkijat fanikuvassa Koisorockissa 2012. Vaatiiko tämä ymmärrystä myös kotiin jäävien rocktutkijoiden puolisoilta? :D
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Osaltaan tyttöystävä-kysymyksen vaikeus liittyy haastattelutilanteeseen ja asetelmaan, jossa kaksi naista haastattelee yhtä tai kahta rokkaria. Tietynasteista varovaisuutta lisää keskustelujen äänitys sekä tietoisuus materiaalin päätymisestä museon arkistoon. Olemme huomanneet, että tavatessamme joitakin henkilöitä toisen kerran, täydennyshaastattelu on usein syvällisempi kuin ensimmäinen ja silloin aroista ja henkilökohtaisemmista aiheista puhuminen on luontevampaa. Myös elämäntilanteet muuttuvat. Nuoruuden aikaisia ihastuksia ei koeta ehkä mainitsemisenarvoisiksi naimisiinmenon ja perheellistymisen jälkeen.

Tähän mennessä kerätyn aineiston pohjalta meille on hahmottunut tällainen kuva rokista ja romantiikasta. Vastaako se todellisuutta? Kommentoi! :)

Anna (tumma) ja Mari (vaalee)

Vantaan taidemuseossa elokuussa päättyneessä Kauneus - 6 näytöstä -näyttelyssä oli yhtenä teemana kuvitteellinen rockbändi. Rami Niemen ja Teemu Väätäisen teosta katsoessa ei voi välttyä huomaamasta viittauksia pornografisiin elementteihin. Mutta missä on romantiikka? Kuinka paljon "munaa" rokki vaatii? Kuva Vantaan taidemuseo. Kuvaaja Sakari Manninen.

Cliftersin Lurin potkunäyte, taustalla Peevo ja Jiri.
Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Kun syyskuun blogissa käsittelimme rokin herkkää puolta, huomasimme aineistoa läpikäydessämme, että aiheella on toisinaan se aggressiivisempikin kääntöpuolensa. Romantiikka ruokkii myös väkivaltaa. Helsingin maalaiskunnan rockmaailmasta 1960-luvusta kertovissa haastatteluissa tämä tulee esiin erityisesti keikoilla. Fanityttöjen ihailu synnytti epäluuloja paikallisten kollien keskuudessa. ”Helsingistä” tulevat söpöt rokkaripojat aiheuttivat ärsytystä. Trendikäs vaatetus ja seudun tyttöjen osoittama ihailu olivat oleellisia innoittajia kateuteen. Keikat saattoivat päättyä täyteen rähäkkään.

Porukka tuli, kun keikka loppu, niin ne rikko ikkunat ja tuli, hyökkäs kimppuun sitte ku, tytöt oli kato niin innoissaan, niin kundit oli niin katkeria että… Kyl me kuitenki niinku aina selvittiin. No kaikesta hurjin oli tossa Hämeenkylässä. Hämeenkylässä kesken soiton, nii hyppäs yks kaveri sinne lavalle, meiän rumpali nous ylös vaan ja tinttas. Se lens selälleen sinne yleisön joukkoon ja sitte tota, siit tuliki täys kähinä, me hypättiin siitä sinne yleisön sekaan ja joku löi Karia siis niin, että tuli verta niin paljon ettei nähny mitään… Järjestäjät oli, oli hakattu ja lukittu johonki komeroon. (mies synt. 1946)

Ulkonäön ja mustasukkaisten tunteiden lisäksi myös soitettavan musiikin suhteen oli oltava tarkkana. Väärä musiikkityyli saattoi 50 vuotta sitten antaa aihetta nyrkkien käytölle.

Se toisaalta jako yhtä lailla jengin, et jos lähti keikalle tosta kehä kolmosen pohjoispuolelle, niin ois tullu turpaan, jos ei ois osannu soittaa tangoja ja muita. (mies synt. 1947)

Jostain syystä 1960-luku näyttäytyy Rock’n Vantaa -aineistossa muita vuosikymmeniä väkivaltaisempana ja verisempänä. Vuosikymmenestä muistetaan myös esimerkiksi Korson kapinana tai mellakkana tunnettu tilaisuus, jonka jälkeen jouduttiin sisäasianministeriössä pohtimaan palokunnan osallistumista yleisön rauhoittelutehtäviin ja antamaan kielteinen kanta palokunnan toimimisesta mellakkapoliisiin tehtävissä.

Korson työväenyhdistyksen rakentama tanssilava, Tanhurinne. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tapahtumat saivat alkunsa heinäkuisena rukouslauantain aattona, kun paikallisella tanssipaikalla Tanhurinteellä odotettiin ulkomaisen suosikkiyhtyeen Renegadesin esiintymistä, mutta antaa paikalla olleen silminnäkijän kertoa:

…Siellä oli noin tuhannen ihmistä. Ja se rupes olee se talo niinku turvoksissa, että se oli varmaan jo muutenkin vähän pelastusihmisten silmissä vähän vaarallista. Siellä oli niin paljon jengii ja sitte kun ne kielsi sen Redeganesin lavalle tulon niin sit alko tapahtuu. Poliisi kävi ilmottamassa, että nimismies on nyt kieltänyt nämä karkelot.

Haastattelija: Mikä se oli se syy miks?

Se että tota ihmiset liikkuivat niin kuin olisivat tanssineet. Joo, se oli sillon ihan yleistä, että näistä se katkes aina. … Nehän pani sen talon ihan säpäleiks. Ne ihmiset siellä. Eli kaikki lasit pihalle ja me lähettiin heti kiitää kaverin kanssa sieltä. Siel oli ihan täys kaaos koko Korson keskustassa ja tota siel oli poliiseja niin paljo, ku ne sai haalittua ja palokuntaa tuli vesitykkeineen sun muineen sinne ja kaikenmaailman tappeluita ja sit törmättiin uudestaan tähän poliisiin, joka asu ihan naapuritalossa niin se sano, että nyt pojat lähtekää. (mies synt. 1950)

Keikkapaikkojen tappelut ja mellakointi nivoutuvat osaksi yleistä nuorisokulttuuria, jossa rajojen muodostaminen ja puolustaminen sekä oman ryhmän korostaminen eivät olleet uusi ilmiö 1960-luvullakaan. Ryhmäidentiteettiä on rakennettu erojen kautta, joista yhtenä näkyvänä piirteenä on voinut olla esimerkiksi tukan pituus. Tikkurilassa toisistaan mittaa ottivat yhteiskoulussa opiskelevat pitkätukat ja ammattikoulua käyvät rasvikset, joiden välistä jakoa haastateltava kuvaili erittäin voimakkaaksi.

”Rasvis” oli niinku varotus, et poistukaa paikalta. (mies synt. 1947)

Hiustyylien taakse kätkeytyivät erilaiset elämäntavat, ammatinvalinnat ja tulevaisuuden näkymät. Toisin sanoen, pitkätukat ja rasvikset edustivat 1960-luvun ilmapiirissä toisilleen vastakkaisia yhteiskuntaluokkia, jotka eivät välttämättä mahtuneet samalle kadunpätkälle, ainakaan samaan aikaan.

Mopopoikia Tikkurilassa Asematien ja Kielotien risteyksessä 1970-luvun alussa.
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tikkurila on ollut otsikoissa väkivalta-asioissa myös syksyllä 2012. Vantaan Sanomissa kirjoitettiin, että Tikkurilassa tehdään eniten pahoinpitelyrikoksia Vantaan kaupunginosista. Samassa jutussa Vantaan kaupunginjohtaja peräänkuulutti ratkaisuksi ”rakkautta rahan sijaan” (VS 22.8.2012). Tätä metodia on kokeiltu aikaisemminkin. Ainakin eräs 1970–1980-lukujen vaihteessa Tiksissä nuoruuttaan elänyt muisteli aikaa hippiaatteen jälkimainingeissa hyvin suvaitsevaksi ja rakkaudentäyteiseksi. Tappeluita tietysti oli, mutta niiden seurauksena kukaan ei joutunut sairaalaan. Tällaisesta ”lempeämmästä pahoinpitelystä” on yksi esimerkki myös 80-luvun alkupuolelta, jolloin paljon siteeraamamme kolmikko Länsimäestä sai Tikkurilassa käydessään ”huitaisun tauluun”. Kaikki kolme samalta tyypiltä.

Sit me lähettiin siitä hipsii pois ja me huudeltiin perään siitä, et tuu Länsimäkeen, niin saat kuonoos. Ja se varmaan lähti meidän perään ja me juostiin oikein helvetisti karkuun. Että tää Tikkurila oli ihan perseestä. Ei täällä ollut mitään. (mies synt. 1966)

Syystä tai toisesta tapaamamme rokkarit, esiintyvät ainakin meille päin, pakoonpötkijöinä, ”lasileukoina”, rauhaa rakastavina hippeinä. He ottavat tarpeen vaatiessa jalat alleen ja muutamista osumista huolimatta hoitavat sovitut keikat, kuten esimerkki 90-luvulta erään brittipoppityylistä musiikkia soittavan yhtyeen Lappeenrannan keikalta osoittaa.

Me oltiin Lappeenrannassa nuorisotalolla keikalla. … Me mentiin sinne Lappeenrannan… sinne jonnekin, siel on ne vallit siellä rannalla, niin siellä me oltiin viettämässä kesäpäivää ja juotiin viiniä ja... kun oli omaan keikkaan aikaa. Ja sit kun me lähettiin takas keikkapaikkaan, niin jotkut tämmöset... Se oli omituinen porukka, siinä oli fiftareita ja skinejä kimpassa ja ne lähti seuraamaan ja alko pieksee meitä. …No, homoiksi ja tytöiksi ne meitä haukku. …En mä edes tiedä, tieskö ne, mistä me ollaan, mut me vaan oltiin jotenkin ärsyttävän näköisiä. …Ei meille mitenkään kauheen pahasti käynyt. Sit me juostiin karkuun kovaa vauhtia ja... Vähän tuli osumia jollekin, mut ihan hyvin meni keikka. (mies synt. 1974)

Kyseisen bändin jäsenillä ulkonäkö tuskin oli kovin pelottava, mutta toisinkin voisi olla. Lävistykset, ketjut, irokeesit, mustat ja revityt vaatteet voivat tehdä joidenkin vastaantulijoiden olon epävarmaksi. Mutta kuinka paljon rockiin liitettävään väkivaltaan ja aggressiivisuuteen sisältyy performanssia ja suunnitelmallisuutta? Kitaran hakkaaminen säpäleiksi kesken konsertin on yksi ehkä tunnetuimmista rock-kliseistä ja siitä on kokemusta myös haastatteluaineistossamme. Kyllä siis Vantaallakin osataan suuren maailman tyyliin! :)

Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Wedding Crashersin basisti Vaskifesteillä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Jostakin syystä meistä on jo pitemmän aikaa tuntunut, että rokkaritutkimusaineistomme koostumuksessa basistit ovat vahvasti edustettuina. Tämä fiilis on erityisen voimakas tapauksissa, joissa muusikko on itse ottanut yhteyttä meihin ja tarjoutunut jututettavaksi, sillä hyvin usein kyseinen henkilö on paljastunut basistiksi. Nopeasti väsätyn tilaston mukaan haastateltavista muusikoista basistien esiintyvyys on kuitenkin ihan maltillista. Kitaristeja on ehdoton ylivoima 18, sitten tulevat 12 basistia, 11 laulajaa ja 8 rumpalia. Joka tapauksessa tämä mielenkiintoinen mututuntumamme on saanut meidät utelijoiksi tietämään lisää tästä paljon puhutusta muusikkoryhmästä. Miksi basistit ovat jääneet mieleemme? Tarkastelemme tässä blogissa aineistomme ja omien havaintojen valossa soittajia, stereotypioita ja niiden todenpohjaa käyttäen päälähteenämme tietysti 12 basistiamme.

Vernissan animaatioasemalla kuvataan parhaillaan Korson kapinasta kertovaa animaatiofilmiä. Se toteutetaan yhteistyössä animaatioaseman, Vantaan nuorisopalveluiden kädentaitopajan ja kaupunginmuseon kanssa. Idean pohjalla on antamamme historiallinen aineisto kyseisestä tapahtumasta, mutta nuoret ovat saaneet ihan vapaat kädet aiheen työstämiseen. Tarinassa myös basistilla on oma pieni roolinsa. Varsinaista juonta emme nyt paljasta, mutta jo käsikirjoitusvaiheessa oli mielenkiintoista huomata nykynuorten kovin perinteiset basististereotypianäkemykset. Lähtökohtana oli kuulemma, että ”basisti ei saa naista”. Sen verran kuitenkin paljastettakoon loppuratkaisusta, että tällä kertaa flaksi käy. Erona solistin suoraviivaisiin naisseikkailuihin, basistin rakkaus on ”aitoa”, kädestä pitelyä ja muuta romanttista hempeilyä. Kannattaa siis tsekata marraskuun loppupuolella YouTubeen ladattava video vuoden 1965 nuorisomellakasta 2010-luvun nuorten tulkitsemana.

Renegadesin basisti pian valmistuvassa animaatiossa.
Kuva Vernissa, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Jessie Layser.

Basisteista riittää juttua, niin kuin me kaikki tiedämme. Basso on yksinkertainen soitin, samoin basisti. Vai onko näin?

Siin on joku, kun se on niin yksinkertainen. Ehkä tää on se tyypillisin vitsi se, et kun basisti meni ottaa bassotunteja, niin parin tunnin jälkeen sitä ei enää ilmestynytkään sinne ja sit se opettaja soittaa sille, et ”Miks sä et oo tullut tunnille?”, niin et, ”Kun mulla on niin paljon keikkaa, et mä en kerkee”.(mies synt. 1965)

Miten basistiksi päädytään? Onko jokin basistiominaisuus, mikä on olemassa jo syntymästä asti vai onko basisti rooli, mihin vain ajaudutaan? Bassossa on neljä kieltä ja sitä saatetaan tämän takia pitää muita bändisoittimia helpompana soittimena. Basso on valikoitunut soittimeksi muutamassa tapauksissa tyyliin:

…yks mun lukiokaveri, joka ei myöskään juuri soittanut mitään, mut oli joskus vähän kitaraa soittanut. Niin se tuli basistiksi. (mies synt. 1974)

Sit joskus 15-, 14-vuotiaana aloin soittaa bassoa. …Dee Dee Ramone ja Sid Vicious ja kumppanit innoitti tähän basson soittamiseen ja ajattelin, et kitaraa ei pysty soittaa, kun siin on niin monta kieltä. …Ekan bändin kitaristi opetti mulle jotain, en enää muista itekään ja sit se sano itekin, et tätä enempää mä en voi sulle opettaa, et nyt pitää ite opetella. Se lähti siitä, et soitti vaan jotain yhtä sointuu: dön, dön, dön… Tosta se lähtee, ihan alkukantasesta. …Vähän niin kuin vahingossa ajautu siihen. Ja sit siinä oli vielä se punk innoittajana, et jos nää nyt pystyy tommosta soittaa, niin kai sitä itekin pystyy jotain. (mies synt. 1990)

Basson valitseminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti soittotaidottomuutta ja vaikka lähtökohta olisi ollutkin tämä, oppiminen on aina mahdollista. Aineistostamme löytyy myös esimerkkejä bassoon siirtymisestä jonkin muun soittimen kautta.

Mä oon musiikkileikkikouluun mennyt varmaan ja sitä kautta sitten pianoa soittanut yhdeksän vuotta ja sitten tota siirryin rankempiin aineisiin, elikkä rokkiin. Aloitin soittaa bassoa ja bassoo soittelen vieläkin, kitaraa jonkin verran myöskin. (mies synt. 1982)

Hiekkaharjun oma poika Tumppi Varonen Espalla.
Kuva Tumppi Varosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Monta kertaa on tullut esiin se seikka, että hyvät basistit ovat arvossaan ja sellaiset ”revitään kaikkein parhaimpiin juttuihin”. ”Että kannattaa miettiä sitä soitinvalintaa”, Vaskivuoren bändimaikka Pekka Rautiokin muistuttaa. Järkeily soittimen valinnassa todellakin kannattaa, niin kuin kansainvälistä menestystä nauttivan Sunrise Avenuen basisti Ilkka Ruudun menneisyys osoittaa.

…lukiossa se lähti vast sillai enempi ja sit sillon mä valitsin myös ton basson, ja oikeestaan sen takii, kun koulu oli täynnä kitaristeja. Kukaan ei soittanu bassoa. …Olin mä soittanu siin vähän ennen bassoa, mutta siinä se sit niinku lähti ihan niin tavallaan kunnolla. (mies synt. 1975)

Kallistumiselle jonkin muun kuin basson suuntaan löytyy kuitenkin paljon houkutuksia. Kitaristien ylivoimainen edustettavuus tutkimusaineistossamme osoittaa omalta osin tämän tosiseikan.

Kyl mäkin bassoo soitin jossain vaiheessa, mut kitara oli kuitenkin silleen, et se on niin kuin se ”frontman”, siin saatto olla siin siis… Sit sen [kitaran] kanssa muutenkin, se oli aika luonnollinen valinta, kun sen kanssa pysty säveltää, basson kanssa ja rumpujen kanssa niin se on vähän hankalampaa. (mies synt. 1968)

Me olemme kuitenkin tavanneet myös säveltäviä basisteja. Ei käy silti kiistäminen sitä, että bassoa on varmasti kivempi soittaa muiden kanssa kuin itsekseen. Kitaristeja riittää, mutta ehkä basistiksi ryhtyminen vaatii joskus myös jonkin verran rohkeutta. Basso, siinä missä rummutkin, on oleellinen osa toimivaa rokkibändikokonaisuutta, joten sen roolia ei pidä vähätellä.

Siis basso on niin kuin tavallaan, se on vähän tylsä soitin soittaa yksin himassa. Et jos sä soitat kitaraa tai pianoa, niin sä voit soittaa kaikkii biisejä ja säestää lauluja ja muuta, mut sit, et: dum, dum, dim, dim, dum, dim, dim, dum… Niin onhan se vähän, et se vaatii… et se on selkeesti niin kuin orkesterisoitin. Et sulla pitää olla bändi joittenkin kaa, et se yksin treenaaminen vaatii vähän luonnetta ja sisua enemmän kuin jollain tommosella, josta saa heti kivoja soundeja. (mies synt. 1970)

Kaksi kitaraa ja basso.
Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Minkälaisen luonteen basson soittaminen siis vaatii? Yksi basisteistamme kiteytti: ”Jokaisella on se oma luonteva ilmaisutapa, millä pystyy ilmaisemaan itseään”. Basistin paikka on perinteisesti enemmän taka-alalla, ei yleensä ainakaan kaikkein kirkkaimpien spottien alla.

Kenties se, että jos ottaa sen basson tai rummun, niin monesti on sitten vähän semmonen niin kuin komppailijaluonne. (mies synt. 1970)

Vaikka varmasti jotakin vaikutusta saattaakin persoonallisuuskysymyksellä olla siinä, riehuuko rumpukapuloiden kanssa, paistatteleeko stagen etualalla vaiko fiilisteleekö matalia sointuja. Mihinkään yleispätevään luokittamiseen soittimien perusteella, läpänheitosta huolimatta, ei haastateltavamme ole automaattisesti lähteneet. Ennemminkin on korostettu yksilöllisiä luonteenpiirteitä.

Meidän omien sanojen mukaan just meidän kitaristi on huithapeli, joka ei osaa huolehtia asioista ollenkaan ja mä [basisti] taas oon semmonen, joka pitää liiankin hyvin asioista kiinni ja laulaja on semmonen taitelijasielu, et milloin se nyt tulee ajoissa treeneihin tai milloin se sit nukkuu treenien yli ja rumpali taas on semmonen oikeen työmies, että kuuntelee, mitä sille sanotaan ja tekee sen, mitä sille sanotaan ja on ajoissa yleensä ja tolleen. Nää nyt on tämmösiä, mut en mä yleensä semmosta tiettyä, et basistit on basisteja, jollaisia… en osaa sanoa. (mies synt. 1990)

Monet tapaamamme basistit ovat paljastuneet bändinsä taustahäärijöiksi, jotka varaavat keikkoja, tsekkaavat koko bändin koneeseen, järjestävät tapahtumia, valokuvaavat demojen kansia ja promokuvia, sanoittavat ja pyrkivät aikatauluissaan täsmällisyyteen. Onhan olemassa sanontakin, että jokin tulee yhtä varmasti kuin bassosoolo, ehkäpä tällä tarkoitetaan myös itse basistia.

En voi sanoa olleeni missään bändissä leaderi, että mulla ei niin paljon oo sitä musiikillista visiota, et musta ne, jotka tekee eniten ne biisit ja tolleen. Vaikka mä nyt niitä sanotuksia teen aika paljon. Mut silleen, et laulajalla on varsinkin se viimeisin sana, et miten hän haluu laulaa ja tolleen yleensäkin. Mut voi sanoa, et mä oon semmonen puuhamies, joka on tehnyt niin kuin kaikkee. (mies synt. 1990)

The Wrecking Queensin basisti Malla Vaskifesteillä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Ehkäpä nämä luonnekuvaukset selittävät osaltaan basistien aktiivisen avuliaisuuden ja kiinnostuksen myös Rock´n Vantaa -hanketta kohtaan. Meidän mieleemme vantaalaiset basistit ovat jääneet mukavina, sosiaalisina ja analyyttisina haastateltavina. Stereotypiat eivät aina basistienkaan kohdalla ole vain huono tai huvittava juttu. Erään kitaristin sanoin:

Semmosen pienen stereotypian mä voisin ehkä sanoa, että musta tuntuu, että basistit on keskimäärin aika fiksuja. Ehkä se semmonen, et kun se on vähän kuitenkin silleen siellä takana sitä komppia, niin monesti ne on semmosia vähän ehkä pohdiskelevia. Vähän fiksumpia. (mies synt. 1970)

Tämän blogikirjoituksen taustalukemisena käytettiin Hanna Talasniemen artikkelia muusikkojen huumoriperinteestä. Basistivitsien lisäksi siinä paljastetaan myös muusikoiden asenne tutkijoita kohtaan. Tutkijoiden esittämille kysymyksille naureskellaan ja tutkimusaiheita ihmetellään. Heräsi kysymys, onko meissäkin jotain hauskaa? Ei kai. No, kyllä meitäkin on välillä naurattanut. Tilannekomiikkaa on ainakin riittänyt, milloin on videokamera ollut puoli keikkaa vinossa, milloin on suusta lipsahtanut hassu kysymys eikä aina rokkareiden käyttämä slangikaan avaudu. Ja sitäkin ihmettelemme, miksi basistit näyttävät säilyvän ikäistään nuorimpina? Kertokaa, jos tiedätte!

Tällä kertaa rumpalin kainalossa. Basisteista vitsaillaan Suomessa, maailmalla huumorin kohteena ovat rumpalit. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Puolisen vuotta sitten eräs haastateltavamme kertoi meille tunnelmiaan päädyttyään jututettavaksemme Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkistoon. Edellisenä viikonloppuna bändi oli ollut soittamassa eräässä rannikkokaupungissa ja päättänyt jatkaa hyvin menneen keikan draivissa paikallisessa yökerhossa. Parikymppisten suosima kuppila oli kuitenkin laukaissut ikäkriisin 60-luvulla syntyneessä muusikossa. Setäoloa ei voinut välttää. Tämä ikävä fiilis oli päällä vielä maanantaina, kun Rock´n Vantaan nimissä otimme yhteyttä. Rokkari kertoi, että ensimmäinen ajatus oli, että ”Voi ei, nyt mut sitten halutaan museoida, seuraavaksi varmaan kääritään jo käärinliinoihin!” Hautajaisrituaalien sijaan tarjosimme kuitenkin vain kahvia.

Olemme panneet merkille, että tämä museoimismielikuva on saattanut vaivata joitakin muitakin haastateltaviamme, ainakin jos puhutaan varsinaisen nuoruusiän jo taakseen jättäneistä rokkareista. Mutta mitä se taas tarkoittaa käytännössä? Bänditoiminnassa nuoruudella on keskeinen rooli. Se, että päätyy soittajaksi ja saa ns. herätyksen rocktouhuihin vaatii otollisen iän. Bänditoiminnan siemen kylvetään teini-iässä.

En mä usko, et se myöhemmin enää. Ei se yleensä mee silleen, et sit jossain vaiheessa, et ”oispa muuten siistii.” Kyl sitä pitää tehä… Se vähän niin kuin tarttuu se… pitää tarttuu silloin teini-iässä, et se jää päälle tai sit se jää pois… Varmaan on semmosia ihmisiä, jotka aloittaa soittaa myöhemmin tai ottaa sen niin kuin uudestaan, mut mä luulen, et ne on kuitenkin semmosia ihmisiä, jotka on kuitenkin silloin jo nuorempana jotenkin päässyt sisään siihen hommaan ja silleen ehkä sinne jäänyt joku itu… (mies synt. 1963)

Hiekkaharjun 36 on ollut monen aloittelevan nuorisobändin treenipaikka.
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Pekka J. Heiskanen.

Tai jo aikaisemmin, sillä rockista on tullut kaikenikäisille sopiva harrastus. Vantaalla soittamisen voi aloittaa vaikka rokkimuskarissa, lisäksi koulujen bändikerhot alkavat pyöriä jo alaluokilla. Rockia ei liitetä enää automaattisesti vain nuorisokulttuuriin sopivaksi kapinoinnin välineeksi vaan siitä on tullut mainstreamia musiikin kuuntelua, kuten esimerkiksi varta vasten lapsille suunnattu rockmusiikkiteollisuus osoittaa. Musiikkigenret voivat tosin edelleen kohahduttaa, mutta eivät välttämättä enää sukupolvien välillä. Vanhemmat ja lapset saattavat innostua samantyylisestä musiikista ja vaikutteet liikkuvat myös alhaalta ylöspäin.

Mun faija on enemmän just kasaria ja sillä on just kaikki Motörheadit ja Priestit ja tälläset. Mut tota se on sit periaatteessa vähän oppinut multa niitä vähän rankempia bändejä, et se tykkää nyt mun ansiosta Slayerista ja näistä ja Sepulturasta. Et se vähän meni sillain, et mä aloin kuuntelemaan agressiivisempaa musiikkia, niin sekin alkoi pikkasen innostuu. (mies synt. 1997)

Rock-konserteista on tulossa koko perheen tapahtumia keskieurooppalaiseen tyyliin.
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Rock ihannoi ikuista nuoruutta. Nuorena pysyy, kun pukeutuu asianmukaisesti, puhuu oikeilla termeillä ja pystyy viettämään aikaa eri-ikäisten nuorten kanssa. Se on se asenne, mikä ratkaisee. Ei ikä.

Se täs soittohommassa on just jännää, et tulee aika paljon hengattuu niinku paljo nuorempien kanssa, sitte ku ne soittaa, ni sä et oikeestaan ees aattele sitä. Esimerkiks sen Joonaksen kans, mä en aattele sitä, et se vois olla mun poika periaatteessa. Tai voiskin olla, se on mua melkein 20 vuotta nuorempi, 18 vuotta nuorempi. Täs soittohommassa on se jännä, ettei sil oikeestaan oo mitään väliä.(mies synt. 1971)

Mutta milloin nuoruus sitten loppuu? Nuoruuden määritteleminen tiettyyn ikään ei ole yksiselitteistä. Kun nuoruus alkaa yhä aikaisemmin ja sen päättymistä voidaan venyttää hyvinkin pitkään, puhutaan pidentyneen nuoruuden kulttuurista. Yksi tärkeä rajapyykki on täysi-ikäisyyden saavuttaminen, vaikka se tapahtuukin jossain siellä nuoruusiän keskivaiheilla.

Mut sit sekin, että ihan silloin alkuaikoina, kun pääs sielt koulu- ja nuorisotilakuvioista niin kuin oikeeseen, niin kuin ravintolamaailmaan, kun täytti ite 18 ja pääs niin kuin isojen poikien juttuihin, niin se oli hirvee niin kuin askel siihen. Se motivoi meidän bändin… se motivoi sen ihan toisella tavalla. Ja sit, kun näki, et nää kaikki aikuiset, vanhemmatkin, ne diggaa meidän musaa. Ne joras siellä ja veti niin kuin hyvää meininkii, niin se oli kova sana. Ittelleni ainakin silloin alkuaikoina. (mies synt. 1968)

18-vuoden ikä mahdollistaa pääsyn ravintoloihin, mutta toisaalta ajat nuorisotilojen aktiivikäyttäjinä alkavat olla takanapäin. Tai sitten eivät. Monen sukupolven yhdessäolo samassa treenipaikassa on nähty myös hyvänä asiana, bändissä soittamiseen ja rockelämään liittyvät kokemukset siirtyvät seuraaville sukupolville.

Haastatteluissa on käynyt ilmi, että bänditoiminnassa 25-vuoden ikä on jonkinasteinen murroskohta. Silloin puntaroidaan oman soittamisen mielekkyyttä ja tulevaisuutta. Perheellistymisen myötä vastuunottaminen myös muista kuin itsestä tulee ajankohtaiseksi. Tässä vaiheessa osa valitsee uran musiikin parissa, osa suuntaa taas muualle ja soittaminen jää sivutoimiseksi harrastukseksi tai loppuu kokonaan. Aikuistuessa soittoharrastuksen sisältö voi muuttaa muotoaan tulevaisuuden haaveita pursuavasta teinibändistä ”keski-ikäisten setien harrastelukerhoksi”, kuten eräs haastateltavamme totesi analysoidessaan oman soittouransa kaarta.

Mitenhän tämän rumpalipojan muusikkoura jatkui Myyrmäen yhteiskoulun ja 1970-luvun alun jälkeen? Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Yleisesti tunnustettu tosiseikka on, että kun tullaan tiettyyn ikään, moni alkaa kiinnostua historiastaan. Tästä hyvä esimerkki ovat muun muassa Suomessa kukoistava sukututkimusharrastus ja ”pyhiinvaellusmatkat” vanhoille kotiseuduille kuten esimerkiksi luovutetun Karjalan alueelle. Rock´n Vantaa -tutkimushankkeen edetessä on käynyt selväksi, että tätä omaa menneisyyttä fiilistelevää vaihetta elää nyt Vantaan ensimmäinen lähiösukupolvi 1970-luvulta. Tämä on havaittu lukuisissa haastatteluissamme, mutta myös esimerkiksi nuoruuden paikkoja aktiivisesti muistelevassa Facebook-ryhmässä Länsimäki Rock City.

On muuten mageeta huomata miten Länsä on meitä lähellä sydäntä, vieläkin. Jengi muistaa vanhat puhelinnumerot ja parhaat mestat mis on hengaillu!=) Ite ku käyn duunikeikoilla Stadissa ni en tod. aja 4-tietä ytimeen vaan Länsän kautta Itikseen ja sieltä duunimestoille, tottakai sitä ensin Länsän rundi heitetään myötä-ja vastapäivään...nostalgiaa ja fiilistelyä! =)

(FB 15.8.2012)

Länsimäen Abbey Road. Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Olemme huomanneet projektimme myötä, että käsitellessämme yksilön omia nuoruusmuistoja ja rakasta harrastusta, ei nostalgialtakaan voi välttyä. Tutkimuskirjallisuudessa nostalgia nähdään tunteena, joka aktivoituu esimerkiksi silloin, kun jokin itselle tärkeä asia on uhattuna. Mitään ei ole vielä varsinaisesti menetetty, mutta pian on kohdattava se tosiasia, että ”on nuoruuspäivät jääneet taa”.

Ei rocktutkijatkaan ikäkriisien ulkopuolelle jää. Myös me kamppailemme samojen kysymysten äärellä koko ajan. Välillä olo on pikkutyttömäinen, kun haastatteluissa puhumme menneen ajan rockelämästä meitä jonkin verran vanhempien rokkareiden kanssa ja sitten taas 10–20-vuotta nuorempien seurassa imago tipahtaa hetkessä takaisin museotädiksi. Ollako siis post-nuori vai rehellisesti keski-ikäinen? Realismin nimissä jälkimmäinen vaihtoehto osunee kai oikeampaan, mutta entä jos sitä ei vain voi vielä hyväksyä. Sen verran kuumaperuna aihe meille ilmeisesti on, että ikäkysymyksen kohdalla ei meinaa saada suunvuoroa aina samanikäinen haastateltavakaan.

Anna: Se on vähän sama, ku et missä menee nuoruuden raja.

Mari: Niinku me ollaan sitäki mietitty, et missä. Mitä sä aattelet, oot sä vielä nuori?

Haastateltava: Oon, mä oon todella nuori.

A&M: (nauravat)

M: Ihan oikeesti, aatteleks sä silleen että?

H: Kyl mä tietyllä tavalla.

A: Välillä.

H: En mä jotenki koe olevani niinku…

A: Ei me nyt mitään keski-ikäsiä nyt viel olla.

H: Ei olla, lähelläkään. Kyl se jotenki myös siinä mielessä, et onneks ei tarvii olla semmonen, et pitäs mennä puku päällä töihin ja onneks ei oo semmosta ja et niinku tarttis olla sillai, ihan mennä töihin ja tulla kotiin ja hakee lapset päiväkodista.

A: Niinku meiän elämä.

M: Semmosta ku meillä. Me ei ollakaan nuoria. (nauraa)

(haastateltava mies synt. 1975)

Hei, me havainnoidaan!

Kolmekutonen

Aloitteleva rokkari, huomioi nämä vaaranpaikat!

Rokkarin keittokirja

Mistä bändille nimi?

Myötä- ja vastamäessä

Museotäti rockhuumassa (julkaistu 15.12.2011)

Ekalla keikalla "Porkussa" (julkaistu 10.1.2012)

Rokaten kohti kesää (julkaistu 14.3.2012)

Mari on tullut takaisin! :))) (julkaistu 11.4.2012)

Vaihtelevia fiiliksiä (julkaistu 9.5.2012)

Kaupunkijuhlakeikkailua (julkaistu 23.5.2012)

Louhela Jam 2012 ja Koisotie 4 (julkaistu 15.6.2012)

Työ ja ilonpito (julkaistu 21.6.2012)

Länsärinuoret (julkaistu 10.8.2012)

Rokkia ja romantiikkaa

Rähinää, rajoja ja rock´n rollia

Basistin muotokuva

Ikuinen nuoruus?

Talviurheilua Laitasaaressa – osa 2

Ensin Karpolla oli asiaa, sitten hovioikeudella – uhkasakot eivät tehoa Klaus Nygårdin romupihaan

Latest Images

Huhtikuun 2026 mökkikauppakatsaus: Pirteä alku mökkikaupan kesäsesongille

Saran kesäkauden näyttelyissä liikutaan makean historian ja taiteen maailmassa

Duodjiseminarium samlar duodjiutövare och intresserade i Hetta i juni

"جيتكس فيوتشر هيلث".. تفاصيل أوراش رقمية مفتوحة في الصحة العمومية

"جيتكس فيوتشر هيلث".. تفاصيل أوراش رقمية مفتوحة في الصحة العمومية

"جيتكس فيوتشر هيلث".. تفاصيل أوراش رقمية مفتوحة في الصحة العمومية

"جيتكس فيوتشر هيلث".. تفاصيل أوراش رقمية مفتوحة في الصحة العمومية

"جيتكس فيوتشر هيلث".. تفاصيل أوراش رقمية مفتوحة في الصحة العمومية