Rock'n Vantaa

Vantaan kaupunginmuseo on käynnistänyt laajan bänditoiminnan dokumentointityön. Aineistoa kerätään haastattelemalla vantaalaisia rockmusiikin ammattilaisia ja harrastajia sekä havainnoimalla musiikin tekemiseen ja kuuntelemiseen liittyviä tilanteita kuten bänditreenejä, keikkoja ja festareita. Ajallisesti dokumentoinnin pääpaino on nuoruudessa 1970-luvulta tähän päivään. Meitä kiinnostavat myös kaappien kätköihin hautautuneet bändikamat kuten valokuvat, videonauhat, demot, julisteet, bändipaidat. Jos olet miettinyt mitä tehdä omillasi, voit halutessasi lahjoittaa ne museolle, jossa nuoruusiän bändimuistosi varmasti säilyvät jälkipolvillekin. Tavaroita ja kuvia voidaan myös vain lainata ja ne palautetaan omistajalleen digitoimisen jälkeen. Dokumentointityössä avainasemassa on yhteistyö. Emme kuvitteleekaan pärjäävämme yksin (tai kaksin). Tarvitsemme apua, koska oma bänditietoutemme on suhteellisen vajavaista ja sekin parin vuosikymmenen takaa. Ennen kaikkea tarvitsemme vantaalaistaustaisia haastateltavia, joilla on oma bänditarina kerrottavanaan. Kokemukset voivat olla bändin laulajan, basistin, rumpalin, bändiläisen tyttö- tai poikaystävän, hengaajakaverin... Jokaisen näkökulma valottaa bänditoimintaa omalla tavallaan ja on osa suurempaa, vantaalaista rockmusiikin historiaa, jota dokumentointityön päätteeksi esitellään vuonna 2014 avautuvassa näyttelyssä.

Terveisin, Anna ja Mari

P.S. Auttaa voit myös vaikka kommentoimalla tätä blogia, jota tullaan jatkossa päivittämään projektin edetessä.

Vantaanjoen musiikkilukion bändiläiset treenaamassa koulun pommisuojassa.

Lisätietoa: museoamanuenssi Anna Kangas, puh 09 8392 9193/ 050 302 4097 tai etunimi.sukunimi@vantaa.fi

Ensimmäiset haastattelut tehty! Hyvin on siis lähtenyt käyntiin tämä vantaalainen rokkiprojekti ja intoa tuntuu riittävän loputtomasti. En tiedä, missä vaiheessa työkaverit ja läheiset ihmiset kyllästyvät totaaliseen rokkiryöpytykseeni, mutta vielä ovat ainakin kestäneet.
Marin kanssa on ollut mukava tehdä haastatteluita ja ne ovat sujuneet helposti ja rennolla meiningillä. Kun toinen on mukana, haastattelua pystyy kuuntelemaan keskittyneemmin ja samalla voi paremmin valmistautua seuraaviin kysymyksiin. Tosin ei niissä yksin tehdyissä haastatteluissakaan mitään vikaa ole, hyvin nekin ovat onnistuneet ja jatkossa niillä tulee olemaan pääpaino. Nyt kuitenkin tämä parityöskentely on ollut piristävää vaihtelua normaaleihin dokumentointirutiineihin ja muutenkin näin aluksi se on ollut hyvä keino muokata neljäsivuinen, lähes 200 kysymyksen haastattelurunko toimivaksi.
Tosi kivaa aineistoa on tähän mennessä jo tullut. Haastatteluissa on noussut esiin monia mielenkiintoisia teemoja. Herkullisia tarinoita on paljastunut jokaiselta informantilta ja niitä on tullut sitten makusteltua mielessä haastattelun jo loputtua. Projektin työstäminen jatkuu tavallaan siis työajan jälkeenkin, ainakin vielä tässä vaiheessa osaksi siksi, koska se vaan on niin hauskaa.

Mari ja minä olemme aika hyvä kansatieteilijätiimi. Ideoita sinkoilee ja ne jalostuvat keskusteluissamme, joita käydään kahvipöydästä työmatkaliikennevälineisiin. On helpottavaa, ettei rocktutkijahurmosta tarvitse kokea yksin. Uusin hanketta koskeva suunnitelmamme liittyy Lasten ja nuorten kulttuuritalo Vernissassa toimivaan hienoon animaatioasemaan. Tarkoitus on, että Vantaan nuorisopalveluiden käsityöpajan nuoret tekevät animaatioelokuvan aiheesta "vantaalainen rokkari". Nuoret vastaavat nukkien, lavasteiden ja käsikirjoituksen teosta sekä animaation toteutuksesta. Elokuvan käsikirjoituksen pohjana käytetään yhtä valitsemaamme haastattelua, toki kyseisen rokkarin suostumuksella. Luulen, että tämä on aika hauska ja erilainen tapa tuoda esiin rockmusiikin vaikutusta yksilön elämänkulkuun.

Oikeastaan aina, kun otan puheeksi alkaneen rokkiprojektimme, saan paljon keskustelua ja muisteluksia aikaiseksi. Olenkin pyrkinyt tuomaan hanketta esille mahdollisimman aktiivisesti, sillä keskustelut herättävät yleensä aina jotakin uutta. Viime aikoina olen saanut huomata, kuinka monella kuuluisallakin bändillä on vantaalaistausta. Jostakin syystä kaikki rokkarit eivät tätä seikkaa liiemmin korosta. Yksi tämän hankkeen tavoite voisikin olla asenteen muuttaminen, vantaalaisen rockin kaapista tulo! Kun rocknäyttelymme vuonna 2014 avautuu, voi musiikin ammattilainen ääneen julistaa: "Olen rokkari ja Vantaalta. Ja olen ylpeä siitä!" :D

Anna

Loppiasaattoiltana oli ohjelmassa ensimmäinen havainnointikeikka vantaalaiselle rokkiklubille. Tämä varmistui vasta edellisenä päivänä, jolloin Mari ilokseni ilmoitti tulevansa mukaan. Marin työsuhde museolla päättyi vuodenvaihteessa leikkiaiheisen projektin myötä ja olen sen jälkeen joutunut tulemaan rockhuumani kanssa toimeen ihan omin voimin. Tämän on kuitenkin tarkoitus olla vain väliaikaista, sillä toiveissani on Marin comeback viimeistään huhtikuussa, kunhan rahoituskuviot selviävät.

Havainnointi suoritettiin perinteisessä Velmun klubi-illassa Tikkurilan maineikkaassa Pormestari-ravintolassa eli "Porkussa", jossa oli The Expected -bändin ensiesiintyminen. Ilta oli siis debyytti sekä bändille että meidän havainnointikeikkailulle. Olimme saaneet keikkakutsun bändin rumpalilta Tero Rikkoselta, kun haastattelimme häntä juuri ennen joulua.

The Expected

Ensimmäinen kerta havainnoivana rocktutkijana hieman jännitti. Tulimme paikalle hyvissä ajoin, kun bändi vielä testaili soittimiaan ja löysimme baarin takaosasta, aika lailla lavaa vastapäätä, sopivan pöydän baarijakkaroineen, johon leiriydyimme tarkkailuasemiin. Kirjoitin ylös kaikki mieleeni nousseet ajatukset ja huomiot, mitä ympäriltäni havaitsin. Illan aikana tekstiä kertyikin 12 sivua! Marin läsnäolo oli hyödyllistä taas monestakin syystä. Henkisen tuen ja odotteluseuran pitämisen lisäksi havainnoistakin tuli monipuolisempia, kun kaverin tekemiin huomioihinkin tarttui. Ennen kuin bändi aloitti soittonsa ehdimme keskustella myös mm. Itä- ja Länsi-Vantaan stereotypioista, varhaiskeski-iän määritelmästä, musiikkigenreistä, vaatetuksesta klubikeikoilla sekä tietysti jatkokehittelimme tätä rokkiprojektiamme.

The Expected -bändissä soittavat laulusolisti-kitaristi Janne Äyräväinen, kitaristi Paul Wallin, basisti Roger Sandell ja rumpali Tero Rikkonen. Viime keväänä perustettu bändi veti debyyttikeikkansa taitavasti ja täysillä. Tunnelma oli hyvä, näki selvästi, että pojat nauttivat soittamisesta ja esiintymisestä. Yleisö oli messissä ja kunnon joraustakin nähtiin lavan edessä keikan loppupuolella. Kappaleet olivat pääosin The Expectedin omia biisejä, mutta myös joku tätä nykyistä kokoonpanoa edeltäneen Ronnie Starr -bändin biisi oli joukossa.

Tunnelmia keikan jälkeen

En osaa sanoa, herätimmekö "Porkussa" huomiota istuessamme kohtalaisen näkyvällä paikalla, korkeilla keikkuvilla tuoleilla, kynän sauhutessa lähes tauotta. Mitään suurta ääntä itsestämme emme pitäneet, mitä nyt ne muutamat valokuvauspyrähdykset lavan eteen ja keikan päätyttyä haastattelutilannekuvat bändin poikien kanssa. Illan saldo valokuvien ja muistiinpanojen lisäksi oli neljä uutta haastateltavaa ja Pormestari-pääsylippuranneke museon kokoelmiin. Fiilikset olivat hyvät niin bändillä, yleisöllä kuin meilläkin hyvin menneen debyyttikeikan jälkeen. Museotätien keikkailulle on varmasti luvassa jatkoa.

Anna

Kevät tulee vauhdilla, siltä näyttää niin ulkona kuin rokkirintamallakin. Kaupunginmuseon kesäharjoittelija palkataan tänä vuonna kahdeksi kuukaudeksi Rock´n Vantaa -projektiin. Työtehtävänä tulee olemaan haastattelujen lisäksi erilaiset kesäiset tapahtumat ja keikat. Työpaikkailmoitus on herättänyt paljon kiinnostusta ja lukuisia yhteydenottoja on tullut. Löydämme varmasti energisen ja idearikkaan tiimiläisen kesän koitoksiin. Työnhaku päättyy perjantaina.

Vaikka Mari onkin ollut nyt tämän kevään virallisesti kotiäitinä, olemme työstäneet kahdestaan pari esitelmää. Maanantaina pidimme Vaskivuoren lukiossa oppitunnin, joka aloitti puolitoista vuotta kestävän medialinjan dokumenttiprojektin. Kerroimme museosta, rokkihankkeesta ja etnografian tekemisestä. Mietimme opiskelijoiden kanssa alustavasti aiheideoita dokumenttifilmeille, joita he tulevat tekemään oman koulunsa bändielämästä. Lisäksi Mari teetti oppilailla pienen vantaalaista identiteettiä koskevan kyselyn, jota aiomme käyttää myös jatkossa. On mielenkiintoista saada tietoa siitä, miten 2010-luvun nuoret kokevat Vantaan ja vantaalaisuuden. Nyt saaduissa vastauksissa esille nousi ylpeys omasta koulusta ja negatiivisena asiana Vantaan huono taloustilanne.

Perjantaina Kansatieteen päivillä Jyväskylässä pidämme alustuksen työryhmässä, jonka teemana on "Ennustamatonta etnografiaa". Oma esitelmämme "Anna, Mari ja rockin ihmeellinen maailma" käsittelee yhdessä tehtyä etnografiaa. Suurin ongelma tulevassa esitelmässämme lienee se, miten ihmeessä saamme 20 minuutin ajan riittämään, kun vantaalaisesta rockistahan voisi helposti puhua yhteen pötköön ainakin kaksi tuntia. (Abstraktimme muuten löytyy täältä: http://kansatieteenpaivat2012.blogspot.com/p/ennustamatonta-etnografiaa.html)

Ennustamatonta projektissamme on ainakin Marin jatko, mutta vastaus selvinnee ensi viikolla. Toivottavasti myönteisen apurahapäätöksen ja tätä seuraavan Marin paluun jälkeen paneudumme todenteolla kenttätyövalmisteluihin. Myös haastateltavien alati kasvava lista on pitkä.

Rocktutkijan havaintoja: Sustain sai yleisön pomppimaan.

Viime lauantaina tein toisen havainnointikeikkani, tällä kertaa hiphop-musiikkikulttuurin pariin, joka minulle uusi aluevaltaus. Helmikuussa haastattelemani Sustain-yhtyeen Veli oli kutsunut meidät keikalleen 10.3. Tikkurilan Bar Lafkaan, joka on hiljattain perustettu livemusiikkiin satsaava klubiravintola. Työkaverini Anu vastasi valokuvaamisesta ja minä kirjoitin muistiinpanoja kynä sauhuten. Tällä kertaa herätimme jonkin verran kummastusta dokumentointitoimiemme takia, sillä sain selitellä useampaankin kertaan sitä, miksi ihmeessä istun lauantai-iltana baarissa kirjoittamassa. Sustainin ja Iskun yhteiskeikka oli energinen ja sai yleisön pomppimaan. Osa biiseistä soi mielessäni vielä kotiin kahden jälkeen yöllä ajaessani. Hyvä fiilis tästä projek-tista ja siitä, että voi tutustua samalla moniin juttuihin, mihin ei välttämättä muuten tajuaisi pistää päätään. Itse keikka olisi kuitenkin saanut alkaa ehkä hieman aikaisemmin kuin vasta yhdeltä, kun tässä iässä sitä ei oikein enää tahdo pysyä nykynuorten vauhdissa. ;)

Anna

Asiat menivät sitten juuri parhain päin ja saimme hakemamme: Museoviraston jakaman innovatiivisen avustuksen ja tätä kautta Marin vuodeksi. Nyt rockhanke vierähtää todellakin eteenpäin!

Vielä muutama sananen kuluneesta talvesta. Haastatteluja on nyt tehty yhteensä toistakymmentä. Ne eivät enää jännitä, paitsi vuosien takaisten tuttujen kohtaamiset ehkä ihan vähän. Useammat ovat tulleet museolle, mutta olen myös jalkautunut mikin kanssa joillekin työpaikoille. Nyt kun haastattelutilanteet ovat saaneet rutiinia ja varmuutta, ne ovat alkaneet huomaamatta venyä. Nykyisin vähintään kaksi tuntia hurahtaa ihan tuosta vain, eikä ajankulua oikein huomaa. Eihän siinä mitään jos haastateltavalta vaan löytyy aikaa, mutta se litterointijälkityö ei enää olekaan ihan niin herkkua...

Erään haastattelun jälkeen jäin pohtimaan esiin tullutta näkökulmaa nuorisorokkiin oleellisesti kuuluvasta kapinallisuudesta ja bänditoiminnan omaehtoisuudesta. Onko rock vaarassa, kun siitäkin on tullut salonkikelpoista, vanhempien yli-innokkaasti kannustama harrastus, jonka treenaaminen aloitetaan yhä aikaisemmin maailmanvalloituspäämäärän siintäessä vahvasti myös vanhempien visioissa? Tämä on tietysti nyt kovinkin kärjistettyä pohdintaa, mutta kuten haastateltavani sanoi, rockiin kuuluu oleellisena osana kapina ja ikään kuin ajatus riskistä törmätä satasen vauhdissa seinää päin. Voiko tämä sama fiilis pysyä yllä äidin ja isin ohjatessa turvallista perheautoa? Kuinka tärkeää se fiilis on? Toisaalta nämä pohdinnat liittyvät tavallaan ihan omaan elämäänikin miettiessäni, että missä esimerkiksi menee raja, kun kannustan kuusivuotiasta poikaani aloittamaan kitaran soittoharrastuksen. Voiko tulevaisuuden mahdollisesta bänditoiminnasta vielä vihjaista vai onko se asia, minkä hän saa itse oivaltaa ja toteuttaa jos haluaa? Poika tuntuu olevan kuitenkin sen verran innoissaan, että pitänee kai laittaa kevään pääsykoepaperit vetämään musiikkiopistoon ja katsoa, miten käy. ;)

No oli miten oli, menneen talven lumet ovat ihan kohta sulaneet ja me kaksi museoamanuenssia, Anna ja Mari, suuntaamme katseemme kohti kesän rocktuulia. Saa nähdä, mitä me yhdessä vielä keksimme aiheen tiimoilta...

Eläköön innovatiivisuus!! :D

Anna

Kuukausi töitä takana ja sen verran hyvin Anna oli pedannut huhtikuulle hommia, että nyt vasta muistin oman bloginpäivitysvuoroni!

Ensimmäinen kuukausi on siis kulunut vauhdikkaasti ja kaikenlaista on tullut tehtyä ja pohdittua. Ehkä ilmassa on ollut pientä ahdistuksen poikastakin, sillä jo nyt näyttää siltä, että bänditoimintaan liittyvä aineisto ei tule ainakaan loppumaan kesken tästä kaupungista. Nyt täytyisi vain kirkastaa homman ydin ja sitä kautta selkeyttää toimintaamme. Ehkä tällä hetkellä meillä on enemmän kysymyksiä kuin tarkkoja vastauksia...

Kuinka paljon esimerkiksi haastatteluja on syytä tehdä? Haluamme mahdollisimman kattavan kuvan vantaalaisesta bänditoiminnasta eri aikakausilta, mutta kuten jokainen haastatteluja ja litteraatioita tehnyt tietää, ne vievät aivan tuhottomasti aikaa. Oma haasteensa on myös siinä, että haastateltavia pitäisi saada tasaisesti eri puolilta kaupunkia ottaen huomioon, että kyseessä on kuitenkin aika iso ja maantieteellisesti jakautunut kaupunki.

Sama koskee paikkoja, joissa bänditoimintaa on harjoitettu. Niitäkin on ollut vaikka minkälaisia. On omakotitalon kellaria ja tyhjennettyä uima-allasta, takamökkiä, vanhaa teollisuushallia, nuorisotilaa ja koulun pommisuojaa. Bänditilat ovat olleet yhtä erilaisia kuin haastattelemamme muusikotkin. Jokaisen kertomus omasta osallistumisestaan bänditouhuihin, soittamisen ja musiikin tekemisen motivaatioista ja vaikuttimista on ollut erilainen. On tietysti löydettävissä yhteisiäkin teemoja. Useassa haastattelussa on korostettu harrastamisen sosiaalista puolta. Bändiä on verrattu perheeseen, niin hyvässä kuin ja pahassa, ja mainittu tiiviin yhdessäolon opettavan vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaitoja. Parhaassa tapauksessa bändiin kuuluminen voi kannatella elämässä eteenpäin, kuten eräs haastateltava asian ilmaisi:

Voin ainaki omalta kohaltani sanoo, että ei mulla pahempia mielenterveysongelmia oo, ku mä oon päässy purkaa sitä angstia ja että ku tässä on ympärillä niin paljo vihasempaaki porukkaa soittelemassa niin tää on ihan hemmetin hyvä keino kanavoida sitä aggressioita tai mitä tahansa, hyviä fiiliksiä tai pahoja fiiliksiä, joka tapauksessa vahvoja fiiliksiä. ...vaik ois kuinka paska päivä tai krapula tai vituttais elämä tai jotain niin aina kun tänne tulee niin, pistää soittimet kasaan ja alkaa soittaa niin kaikki se paska häviää ja lähtee vaan hymyillen pois, et ei tää päivä ollukaan niin tuhoon tuomittu. (mies synt. 1982)

Touko-kesäkuusta on tulossa havainnoinnin kannalta kiireinen ajanjakso. Kaupunki vilisee erilaisia rock- ja muita musiikkitapahtumia niin idässä kuin lännessä. Olemme menossa ainakin Myyrmäen Arkkiin katsastamaan Axl Smith Bandiä ja Carolinea, Koivukylän toritapahtumaan kuuntelemaan Maarit Hurmerintaa sekä Louhela Jameihin, jossa on odotettavissa klubi-iltoja ja ulkoilmakonsertti Jokiuomanpuistossa. Näitä odotellessa, aurinkoista kevättä!

Mari

Olipa aikamoinen viikko! Vantaan kaupunkipippalot on juhlittu ja rocktutkijoille kertyi paljon keikkahavainnointia ja pari erityisen jännittävää haastatteluakin. Meno on ollut haipakkaa, mutta nyt sopii vetäistä hieman henkeä ja keskittyä hetkeksi jälkitöihin ennen seuraavaa isompaa koitosta eli Louhela Jamia.

Glam rock bändi Caroline stagella.

Kaupunkijuhlat alkoivat osaltamme lauantaina 12.5., jolloin Myyrmäen Monitoimitila Arkissa konsertoivat Caroline sekä Axl Smith. Olimme paikalla hyvissä ajoin, koska mukanamme oli ensimmäistä kertaa videokamera, jonka olimme saaneet lainaksi Tikkurilan Musiikkikirjastolta ja kameran virittelyssä menikin sitten oma aikansa. Molemmat nimet vetivät omat keikkansa läpi täysillä ja tunteella, vaikka yleisöä ei paikalla ollutkaan kuin nimeksi. Mieleen tuli väkisinkin muutamassa haastattelussa esiin noussut väite siitä, että nykynuorisoa ei niin kiinnosta livemusiikki. Tiedä sitten, mistä kato nyt johtui, mutta paljosta jäi puuttuva yleisö kyllä paitsi. Museotädit nauttivat kuitenkin keikasta havaintoja tehden ja saimme myös haalituksi uusia tärkeitä rokkarihaastatteluja.

Vantaa-päivänä 15.5. kaupunginmuseolla pidettiin tasatunnein eriaiheisia miniluentoja. Oman esitelmäni aiheena oli tietysti tämä Rock´n Vantaa -hanke. Paikalla oli museon väkeä ja muutama muukin. Kiva oli puhua. Tosi mielellään jatkossakin kerron projektimme etenemisestä, eli pyytäkää vain! :)

Helatorstaiaatto 16.5. jää varmasti ainakin tämän rocktutkijan mieleen ikiajoiksi, kun jännitystä piisasi aamuyöhön saakka. Aamupäivällä tapasimme Juhani Merimaan Tavastialla. Jututimme häntä tunnin Ankkarockista, rockmaailmasta ja vantaalaisesta identiteetistä. Oli todella mielenkiintoinen haastattelu, jonka tuotoksena saimme monta uutta näkökulmaa aiheeseen sekä hyviä tarinoita.

Kun ilta alkoi lähestyä, hermostuneisuus kohosi äärilukemiin. Olimme nimittäin menossa Vernissaan kaupunkijuhlien päätösklubille, jossa Ismo Alangon oli määrä esiintyä Ismo ja Ishmaelin yhteisiltamissa. Mietimme pitkään, osallistuisimmeko kyseiseen tapahtumaan ja minkälainen merkitys sillä olisi tämän tallennushankkeen kannalta. Tulimme siihen tulokseen, että keikka olisi hyvä käydä havainnoimassa ja artistia jututtamassa, sillä paikkana Vernissa on vantaalaisessa rockkulttuurissa tärkeä ja mainittu lukuisissa haastatteluissa. Alanko taas kiinnosti suomirockin suurmiehenä. Pari informanttia oli aikaisemmin kertonut mieleenpainuvista Sielun Veljien esiintymisistä ravintola Pormestarissa Velmun klubi-illoissa 80-luvulla. Tavallaan siis herkullinen ajatus vertailla Pormestarin Siekkari-showta tähän täysin akustiseen soolokeikkaan noin 25 vuotta myöhemmin. Aika, artisti ja esitys ovat varmasti muuttuneet, mutta miten on yleisön laita?

Saimme keskiviikkoaamuna kuulla, että Alanko ottaa meidät vastaan ennen keikkaa klo 20.30. Meitä jännitti kamalasti. Etenkin minua, koska täytyy tunnustaa, että fanitin Ismoa kovasti koko 90-luvun ja hänen karismansa ja biisinsä ovat tehneet minuun tosi ison vaikutuksen. Onneksi mukana oli Mari, jonka tiesin suhtautuvan tähän tapaamiseen astetta viileämmin. Haastattelu tapahtui Vernissan Animaatioasemalla. Ismo vaikutti mukavalta tyypiltä ja vastasi asiallisesti kysymyksiimme. Meille varatut viisitoista minuuttia kuluivat nopeasti ja käsieni tärinäkin haihtui kohtalaisen nopeasti. Puhuimme muun muassa Ankkarockista ja Ismon viimeisimmästä esiintymisestä Vernissassa noin 20 vuotta sitten. Ismo kertoi myös omat muistonsa Pormestarin keikoistaan:

"Se oli niin kuin semmonen samanlainen ravintola, kun tuolla maalla soitettiin, että ei ollut lavaa ollenkaan ja niin kuin siinä lattiatasossa vedettiin. Ja jengi istu siin pöydillä ja sit ne jossain vaiheessa riehaantu ja nousi ylös ja sit kukaan ei nähnyt enää mitään. Se oli hyvin tyypillinen siihen aikaan, kun soitettiin paljon semmosissa mestoissa, että ei ollut niin hirveesti semmosia hyviä rokkiklubeja, mis ois kunnon lavat ja systeemit, vaan soitettiin paljon kapakan nurkissa ja jossain lattiatasossa ja sitten jengi ryysii siellä ympärillä ja niin kuin sekoilee siellä bändin seassa lavalla. Jonkunlainen kaaos saatiin yleensä aikaiseksi aina."

Jututimme hieman myös yleisöä ennen kuin pääsimme saliin. Itse keikka oli mieleenpainuva monin tavoin. Ismo, biisit ja lavakarisma purivat, totta kai. Oli kiva, kun ohjelmistossa oli paljon tuttuja 90-luvun alun biisejä. Mutta minua ainakin häiritsivät yleisön humalainen huutelu ja kilpalaulanta artistin kanssa, vaikka meno ei varmasti yhtä villiä ollutkaan kuin 80-luvun Pormestarissa. Järjestäjätaho epäili levottomuuden syyksi konsertin myöhäistä ajankohtaa ja runsaslukuisempaa yleisöä kuin muilla kiertueen akustisilla keikoilla on ollut. No, hyvin Ismo ja muut iltamien esiintyjät silti shownsa vetivät.

Lauantaina 19.5. Koivukylän toritapahtumassa saimme seurata Maarit ja Sami Hurmerinnan keikkaa ja sen jälkeen käytiin tervehtimässä Maaritia ja sovittiin tulevasta haastattelusta. Väkeä Koivukylän kirjaston edessä oli ehkä noin 150. Yleisö oli kirjavaa, pikkulapsista eläkeläisiin. Tunnelma oli yhtä aurinkoinen ja hyväntuulinen kuin päiväkin ja keikasta nauttivat selvästi niin yleisö kuin artistitkin.

Tiedän, että olemme onnekkaita, kun saamme tehdä tätä tutkimusta ja päästä mielenkiintoisiin tapahtumiin ja tapaamisiin. Rocktutkijaelämä ei kuitenkaan aina tunnu pelkältä glamourilta. Tämän kääntöpuolena ovat muun muassa mittavat jälkityöt. Varsinaisten museoamanuenssitehtävieni lisäksi rockhankkeeseen menee paljon iltoja ja viikonloppuja, mikä on taas poissa perheiltämme. Ja onhan se itsellekin tässä iässä jo vähän työlästä valvoa skarppina ja havainnoida aistit terävinä pikkutunneille saakka. Rankkaa on myös se, että ajatukset tahtovat pyöriä tallennushankkeen tiimoilla koko ajan: joko jännittää tuleva tai sitten jälkipuidaan tai suunnitellaan, valveilla tai unissa. Mut on tää silti siistii! :)

Anna

Alkukesän päivät ovat sujuneet vaihteeksi varsin iloisissa tunnelmissa. Saimme projektiimme lisävahvistusta, kun museon kesätyöntekijä Stella aloitti kahden kuukauden urakkansa. Stellan ensimmäisenä koitoksena olivat Louhela Jamit, jotka järjestettiin Myyrmäen kupeessa Jokiuoman puistossa sunnuntaina 3.6. Kyseessähän on ilmaiskonsertti, joka järjestettiin nyt jo 21. kerran. Tapahtuman taustalla häärii joukko talkoolaisia, joita ilman Louhela Jameja ei olisi. Haastattelimme sunnuntain aikana, ja jo ennakkoonkin, eri tavoin järjestelyihin osallistuneita. Päällimmäiseksi ajatukseksi nousi vahva yhteisöllisyyden tunne ja yhdessä tekemisen (ja onnistumisen) kokemus, jota sateinen sää ei pystynyt lannistamaan. Stellan ottamia kuvia Louhela Jameista voi käydä katsomassa FB:ssa Rock'n Vantaa -sivuilla.

Yhtenä Louhela Jamien kohokohtana oli lauantai-illan klubikeikka Bar Cafe Lunassa. Siellä pääsimme näkemään ensimmäisen haastateltavamme Saska Ketosen tositoimissa Hybrid Childrenin rumpalina. Ei ihme, että projektimme sai viime vuoden marraskuussa niin energisen alun!

Lava valmiina bändiä varten.

Yhteisöllisyysteemaa toistuu bänditouhuissa muissakin yhteyksissä kuin rockkonserttien järjestämisessä. Viime päivinä paljon puhuttanut aihe on ollut Vantaan elävän musiikin yhdistyksen Velmun Vantaan kaupungilta vuokraaman Johansin tilan kohtalo. Kävimme tutustumassa paikkaan ennen lehtikirjoittelun alkua (Vantaan Sanomat 9. - 10.6.2012 ja Helsingin Sanomat 14.6.2012) toukokuun lopulla. Johansin tilan päärakennus on ollut Velmun käytössä 1980-luvun alkuvuosista ja edelleen siellä treenaa useita bändejä. Erona tähän päivään on ainakin se, että 1980-luvulla talossa harrastettiin bänditreenien lisäksi muun muassa silkinpainantaa, kynttilänvalantaa ja savendreijausta (Helsingin Sanomat 30.3.1985).

Aikaa värittivät ydinsodan pelko ja rauhanmarssit, joiden rekvisiitaksi Koisotielläkin rakenneltiin banderolleja ja ruumisarkkuja. Eräs haasteltava muisteli Koisotie 4:ssa 1980-luvulla tapahtunutta toimintaa ja nuoria, jotka viettivät siellä aikaansa. Yksi asia oli varma, sinne saivat tulla kaikki halukkaat ja joukkoon mahtui "tosi erikoisia tyyppejä". Ikähaitari oli reilusti alle kaksikymppisistä yli kolmekymppisiin.

Kiinnostunut naapuri kuvasi Koisorock-tapahtumaa 80-luvulla.

Mukana oli tyttöjäkin. Joku saattoi olla bändinjäsenen tyttöystävä, mutta se ei ollut talolle pääsyn vaatimus. Tyttöjen roolia haastateltava kuvaili hyvin itsenäiseksi. Soittamaan tyttöjä ei kelpuutettu, mutta muuten haastateltava koki tyttöjen ja poikien välisen suhteen tasa-arvoiseksi. Joskus esimerkiksi talolla soitettu musiikki pitkästytti.

Annettiin me aina suoraa palautettakin. Et ei me silleen oltu kauheen kilttejä tyttöjä missään tapauksessa, [naurahtaa] pikemminkin hyvinkin suulaita. ... Et meil oli kuitenkin semmonen anarkistinen meininki. ... auottiin päätä ihan. (nainen synt. 1964).

Tommi (kesk) ja Janne (oik) kertovat Annalle talon toiminnasta.

Toiminta Koisotiellä on nyt vaakalaudalla ja tulevaisuus bänditoiminnan osalta siellä epävarmaa. Tapahtuipa mitä tahansa, Rock'n Vantaa -hanke haluaa olla osaltaan tallentamassa tämän monelle ihmiselle eri tavoin merkityksellisen paikan historiaa ja tällä tavoin osallistua yhden vantaalaisen "nuorisotalon", vaikkakin epävirallisen, dokumentointiin. Taloon ja siellä vietettyyn aikaan liittyvät tarinat ja kertomukset, vaikka ne eivät välttämättä aina edustaisi vanhempien, kasvattajien ja muiden auktoriteettien käsitysten mukaista toivottua käytöstä, valottavat ainutlaatuisella tavalla vantaalaista nuorisokulttuuria lähihistorian osalta.

Koisotiellä 1980-luvulla henganneiden keskuudessa monien ystävyyssuhteet ovat säilyneet. Siellä vietetty nuoruus saattoi vaikuttaa ammatinvalintaan. Monilla tuleva työ liittyi musiikin tekemiseen, joku luki itsensä erityisopettajaksi, toinen löysi työpaikan lastenkodista. Yhteisenä piirteenä haastateltavamme totesi, että kun oli nähnyt ja osallistunut kaikenlaiseen, tulevaisuuden valintoja ei ohjannut pelko. Luottamus tulevaan on myös Rock'n Vantaa -hankkeen mottona. Jatkamme jännittävien haastattelujen (joita tähän mennessä on kertynyt 40 rokkarilta ja taustavaikuttajalta) tekemistä sekä odotamme innolla loppukesästä järjestettävää Koisorockia!

Mari

Hihkuin innosta, kun kesätyöpaikka Vantaan kaupunginmuseon rock-hankkeessa varmistui. Paikka oli haluttu ja itse hakemuksessa sai todellakin pistää parastaan. Ajattelin, että tässäpä hieno mahdollisuus testata kansatieteen opinnoissa hankittuja kenttätyötaitoja käytännössä ja mielenkiintoisen aiheen parissa. Toki olin jo muutenkin melko museoitunut. Ehkä kymmenen vuoden urani basistin tyttöystävänä ja vaimona myös auttoi.

Kun tuttavat kysyivät mitä työni käytännössä pitää sisällään, hätkähdin hieman. Ensimmäiset viikot olen hengaillut festareilla, valokuvannut, kuunnellut musiikkia, jutellut mukavien herrasmiesten kanssa kahviloissa ja bäkkäreillä, kokeillut videokuvausta, viettänyt paljon aikaa facebookissa ja bloggaillut. Herääkin kysymys, miten tämä kesätyö sitten eroaa vapaa-ajasta ja onko tämä edes työtä?

Projektissa kerätään myös esineitä museon kokoelmiin
Tässä viimeisimpiä lahjoituksia.

Jos asiat ilmaistaan eri lailla, huomataan ettei kyse ole kuitenkaan pelkästä huvista. Hankkeelle tekemäni Facebook-fanisivu ja blogi ovat tiedottamista ja apuväline verkostoitumiselle. Festari- ja keikkakäynnit taas arvokkaita havainnointimahdollisuuksia ja paikan päällä kirjatut tunnelmat välittyvät toivottavasti myös vuonna 2014 avautuvassa näyttelyssä museovieraille. Toki esimerkiksi haastatteluihin valmistautuminen voi välillä tuntua hassulta, jos on selannut musiikkivideoita netistä ja huudattanut listahittejä toimistoympäristössä. Aina ei itse haastattelutilannekaan ole mukavin kaikista, vaan paikkana voi olla meluisa tupakkahuone tai sateella vuotava festariteltta kylmänä päivänä.

Metsästyksen kohteena esimerkiksi Frederikin 1967-70 toimittama villi nuorisolehti Stump.
Kuvan lähde

Hupia tai raskasta puurtamista, yksi asia lienee kuitenkin varma. Tämän tyyppinen työ rikkoo monien vanhanaikaista mielikuvaa siitä, mitä museoissa tehdään ja työn tekijöillä voi olla myös hauskaa. Usein löytää itsensä myös uusien haasteiden edestä. Viime viikkoina olen metsästänyt tiedonmurusia kirjastosta ja opetellut Vantaan kaupunginkirjaston avustuksella editoimaan videokuvaa. Toivomme, että Marin kanssa kuumeisesti työstämämme videomateriaali avaa projektin tavoitteita kaikille kiinnostuneille ihan uudella tavalla. Kunhan ensin pääsemme editointiohjelman kanssa yhteisymmärrykseen.

Rockaavaa juhannusta

Stella

Lomat on nyt pidetty ja on ollut tosi mukava palata taas rokkiruotuun. Juuri ennen lomalle jättäytymistämme kesäkuun lopussa teimme ekskursioretken Länsimäkeen. Kesäkuussa olimme haastatelleet kolme Länsimäestä lähtöisin olevaa rokkaria. Melrosen Tokela ja Repa Nurmi sekä Cliftersin Jiri Nikkinen kertoivat meille omat kokemuksensa bänditoiminnasta, musiikin tekemisestä ja nuoruudestaan itävantaalaisessa lähiössä 80-luvun alussa. Jokainen tarina oli tietysti omanlaisensa, mutta myös hyvin samankaltaisia muistoja kaikilla kolmella oli Länsimäestä. Se ei olekaan ihme, sillä Tokela, Repa ja Jiri kuuluivat samaan tiiviiseen kaveriporukkaan. "Länsärissä", niin kuin 80-luvun nuoret lähiötään kutsuvat, oli paljon samankaltaisissa elämäntilanteissa olevia perheitä. Monien vanhemmat olivat eronneet, eikä alueen tulotaso ollut yleisesti kovin korkea, mutta ikätovereita riitti, haastateltavat muistelivat.

Nuoruusvuosien kannalta erityisen tärkeäksi paikaksi koettiin Länsimäen nuorisotalo. ”Nutalla” käytiin kuntosalilla, pelattiin biljardia, kehitettiin valokuvia, painettiin bändipaitoja ja hengailtiin. Siihen aikaan nuorisotalojen bänditoiminta oli aktiivista. Oli harjoitustiloja sekä keikkoja, jotka aina vetivät väkeä. Nuorisotalot tarjosivat aloitteleville bändeille tärkeän mahdollisuuden päästä keikkailemaan. Oman bänditoiminnan alkamisen myötä haaveena oli päästä treenaamaan nuorisotalolle, missä treenasi myös muutamaa vuotta vanhempien poikien Slippers-bändi, joka jo levytti. Jonkin ajan kuluttua unelma toteutui, kun sekä Clifters että Melrose siirtyivät koulun pommisuojasta nuorisotilan treenikämppään.

Jiri Nikkinen Länsärin nutan edessä. Kuvaaja Repa Nurmi.

Siel oli tota siin Länsärin nutalla semmonen kun Slippers, niinku semmonen rockabillybändi. Ne oli Jakomäestä itse asiassa ne jätkät kun ne on saanu sen treenikämpän siitä ja ne soitteli siel iltasin ja me kuunneltiin siinä ulkona lumisateessa kaiteella sitä ja se oli niinku että tosi hienoo. Mä luulen et me alotettiin vähän niinku se bänditoiminta siellä. (Jiri Nikkinen 14.6.2012)

Ennen "nuta-aikaa" kavereiden kanssa leikittiin läpi kaikki leikit. Kilpailtiin neppisautoilla, "montuilla" eli hiekkakuopilla hengailtiin ja poltettiin nuotioita ja juoksuhaudoissa leikittiin sotaa. Repa kertoi, että neppauksesta siirryttiin suoraan basson tai kitaran soittoon. Niitä harrastettiin vähän aikaa päällekkäinkin, mutta musiikista tuli nopeasti se kaikkein tärkein juttu. Bändit perustettiin ystävä- ja luokkakaveripiiristä. Viikonloppuiltoja nuoriso vietti Länsimäen koulun takana olevassa metsikössä. Kaikki tiesivät, minne tulla ja mistä muut löytää. Aikuisten ei muisteltu juuri puuttuneen nuorten vapaa-ajan rientoihin.

Länsimäen Dynamo. Talvisin pelattiin kaveriporukalla

lätkää, luistimia ei tarvittu.

Kaveriporukka muodostui löyhästi paristakymmenestä ihmisestä, mutta tiiviimpään ydinryhmään kuului noin kymmenen henkeä. 80-luvun alussa suosittiin fiftarityyliä. Vaatteet oli tapana kuluttaa loppuun, eikä uusia kenkiä ja vaatteita ostettu ennen sitä. Vanhoja valokuvia katsellessaan, Tokela kertoi naureskelleensa, että ”länsäriläiset olivat enemmänkin semmoinen resupekkalauma, jolla vaatteet lahos päälle, mutta musamaku oli ehkä vähän avoimempi kuin muilla.” Ajalle oli tyypillistä lokerointi musiikkimaun perusteella, mutta Länsimäessä ilmapiiri oli suvaitsevampi ja erilaisuus hyväksyttiin.

Et kun Länsärissä sattu olee semmonen tilanne se, et meidän porukassa sattu olemaan tasan yks punkkari, ni eihän sitä voinut. Sehän olis ollut epäreilua hakata sitä joka viikonloppu, et kyl se oli ihan yhtälailla siin porukas mukana ja vähän valistuneempi sit taas sen musiikin saralla. Sit taas Clifters-jätkät oli niinku Beatles-jätkiä, ne oli ainoita Beatles-jätkiä koko Vantaalla. Jotenkin nekin oli niin erikoisryhmää, et nekin oli vaan rikkaus siin porukassa. Mut suurin osa siit jengistä oli kuitenkin tälläsii fiftari-roots-musiikin ystäviä. (Tokela 6.6.2012)

Omista kotikulmista oltiin ylpeitä ja Länsimäkeä pidettiin mahtavimpana paikkana. Pientä vastakkainasettelua naapurilähiöiden nuorten kanssa joskus oli. Pahimmat ”vihulaiset” tulivat Mellunmäestä, Vesalasta ja Kontulasta. Länsimäki-leima säilyi Melrosella ja Cliftersillä vielä sen jälkeen, kun aikuistuttua muutettiin Helsinkiin. Pikkuhiljaa viittaukset lapsuuden lähiöön vähenivät, mutta tavallaan Länsimäen tuki oli kuitenkin aina takana. Joku on joskus sanonut, "Voit muuttaa Länsäristä, mutta Länsäri ei muuta susta”.

Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti siihen silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli niin kuin tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niin kuin Länsäri-hulluja. Me ollaan niin kuin kaikkein hulluimpia tässä maailmassa.

(Repa Nurmi 1.6.2012)

Kun Melrose rupes breikkaamaan, niin mehän niin kuin uhottiin sitä lehtiä myöten, että Länsäri on voimaa, et Länsäri on niin kuin kova juttu. Ja kun me oltiin jossain Pohjois-Suomessakin keikalla, niin jengi huusi sieltä, että hyvä Länsimäki! (Repa Nurmi 1.6.2012)

Ja yks, mikä mulle henkilökohtaisesti oli niin kuin tosi mahtava juttu, siihen aikaan ei ollut kauheesti graffiteja oikeestaan missään, niin joku oli kirjoittanut siihen Länsimäen Elannon seinään "Melrose", niin ihan spraymaalilla ja se oli monta vuotta siinä. (Repa Nurmi 1.6.2012).
Onko sinulla kuvaa tästä graffitista? Ilmianna se museolle!
Kuvaaja Ilppo Pohjola.

Haastattelujen myötä mielenkiintomme aivan Helsingin rajalla sijaitsevaan Länsimäkeen kasvoi entisestään. Länsi-Vantaalla ikänsä asuneille rocktutkijoita alkoi kiehtoa ajatus käydä kurkkaamassa omin silmin, minkälaisesta paikasta oikein oli kysymys, sillä omat, pitkälle mediasta saadut, ennakkokäsitykset ja haastatteluissa kerrotut hyväntuuliset nuoruusmuistot paikasta, eivät täysin kohdanneet. Minkälainen lähiö Länsimäki on tänä päivänä ja onko nykynuoriso siitä yhtä ylpeä kuin "Länsäristä" kahdeksankymmentä luvulla oltiin?

Länsimäen nuorisotalo kesällä 2012.

Länsimäen nuorisotalolla tapasimme ensimmäiseksi nuorisotyöntekijä Harri Könösen ja saimme heti selville, että kukaan ei puhu enää "Länsäristä" vaan se on ollut jo pitkään "Länsä". Teimme haastattelun huoneessa, jossa Clifters ja Melrose aikoinaan treenasivat. Nykyään bänditreenitilaa ei Länsimäen nuorisotilassa enää ole. ”Kyllä bänditoiminta vielä kiinnostaa, genre vain on muuttunut. Rap-illoissa on porukkaa nutalla, mutta varsinainen bänditoiminta on koulun tiloissa”, Harri kertoi. Nuorisotalotoiminnalle riittää nykyäänkin kysyntää, nuoria pistäytyy paikalla keskimäärin 70 iltaa kohden. Yhteydet Mellunmäen puolelle ovat tiivistyneet ja esimerkiksi nuorisotiloja pyritään pitämään avoimina kaupunkirajojen yli.

Harrin mukaan kylähenki on aina ollut olemassa ja yhteistyö eri toimijoiden kanssa on hyvää. Länsimäellä on yhä vahva paikallisidentiteetti. Myös paluumuuttajia on. Toiset ovat saattaneet käydä välillä muualla piipahtamassa, mutta palanneet takaisin esimerkiksi perheenperustamisen myötä. Moni on myös sanonut, että heidän kotinsa on aina Länsimäessä, huolimatta siitä missä nykyään asuu. Kukaan haastattelemastamme "Länsäri-kolmikosta" ei ole palannut.

Kokoontuivatko nuoret täällä 30 vuotta sitten?

Nuorisotilalta suuntasimme pienelle maastoretkelle Länsimäen ytimeen. Koetimme löytää haastatteluissa mainitut ”nähtävyydet”, 80-luvun alun nuorisolle tärkeät paikat. Näimme Länsimäen koulun, sen takaisen pussikaljametsikön, myöhemmin rakennetun yläasteen, ”montut” ja Rajakylän koulun. Aurinko paistoi, kesäloman alku oli vain parin tunnin päässä ja lähiö näytti vehreältä ja rauhalliselta. Kuulemamme ja kokemamme perusteella oli siis todettava, että ei yhtään hullumpi mesta tuo Länsimäki :)

Anna

Kun työstimme elokuun lopussa facebookissa julkaistua Dingo-kuvakoostetta, huomiomme kiinnittyi eturivin fanityttöihin, joiden katseesta huokui ihailu lavalla rokkaavaa Neumannia kohtaan. Kuvan välityksellä pystyi aistimaan myös vahvempia tunteita, rakkautta ja saavuttamattomuudesta huokuvaa tuskaa, jota faniensa yläpuolelle asettunut idoli sai ihailijoissaan aikaan.

Dingon fanimeri Myyrmäessä elokuussa 1984. Kuva Timo Simpanen.

Samankaltainen tilanne on taltioitunut viidenkymmenen vuoden takaa, kun eräs 1960-luvulla rocktähteytensä kokenut mieshenkilö muisteli bändinsä suosionvuosia. Bändin keikat eri puolilla pääkaupunkiseutua ja vähän kauempanakin saivat nuoret liikkeelle. ”Kirkuva friidulauma” ympäröi bändiä, missä he ikinä esiintyivätkin. Rohkeimmilla oli mahdollisuuksia myös läheisempiin kontakteihin:

Mut Puistokulmasta, kun me kerran yks uusvuos soitettiin siellä ja tultiin autolle, ni se oli ihan täys tyttöi. Siel oli, mä en muista kuin paljo niit siel oli, mut kaikki kamat ja ittemme sinne ja tota lähettiin. Kaikki takajouset poikki siit autosta. (mies synt. 1946)

Tässä tapauksessa, kun tähteyttä kesti vain muutaman vuoden, paluu tavikseksi oli karua. Iskurepliikit oli opeteltava ihan alusta asti: rokki-imago oli ennen puhunut puolestaan.

Seurustelua 1960-luvun tyyliin.

Joskus faneista saattoi olla jopa haittaa, sillä ne veivät aikaa tärkeimmältä, musiikin tekemiseltä.

Mä en ainakaan varsinaisesti kauheesti keskittyny siihen fanihommaan. Siin oli täys työ yrittää keksii seuraavalle levylle biisejä ja jaksaa tehä niitä keikkoja sillä innolla ja se oli vaan niinku, se tapahtu siinä sivussa. (mies synt. 1967)

Edellinen tarina oli 80-luvulta, ajalta, jolloin kirjeitä ja kortteja vielä läheteltiin. Yksi nuorempi rokkari harmitteli tavan jääneen unholaan.

A.K. Saatteks te paljon fanipostia?

T.E. Eei. Mä en tiedä, onks se vähä old school -juttu täl hetkel.

M.I. Onko?

T.E. Joo, siis mä oon oikeesti pettyny, et nyt ku ite duunailee näit musahommii, nii just tollaset kaikki mageet jutut on kadonnu. (mies synt. 1988)

Tähän mennessä tehtyjen haastattelujen pohjalta rockmaailma näyttäytyy melko sukupuolittuneelta. Alueelta, jossa miehillä ja naisilla on omat ”tonttinsa”. Kärjistäen voisi sanoa, että miehille on kuulunut soittaminen ja ”starailu”, naiset ovat olleet enemmän sivussa, taustalla, "statistina" ja aivan konkreettisestikin alapuolella lavan edessä. Totta kai asetelma on viime vuosikymmenten aikana muuttunut, kun lavalle on noussut enemmän tyttöbändejä. On silti muistettava, että Vantaalla on muutamia maineikkaita ja pitkän uran tehneitä naisrokkareita, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa ja osoittaneet, että myös naisilla on mahdollista edetä tässä miehiseksi koetussa maailmassa. Naisista bänditoiminnassa ollaan oltu sitä mieltä, että jos joku osaa soittaa/laulaa ”on sama, mitä housuissa on”. Mitä taas tulee bändissä toimimiseen ja ryhmädynamiikkaan, on sukupuolella monille väliä. Naisen ei välttämättä uskota sopivan miesporukkaan.

Kyllähän me sitä joskus puhuttiin, että olis ihan kauheeta jos olis meidän bändissä joku tyttö. (mies synt. 1974)

Tyttöystävä, hengaaja, fani ja bändäri... Näitä rooleja tytöille on ollut aina tarjolla ja ilman tätä puolta, rockin olemus jää vajaaksi, kuten Stuart Coleman on asian tiivistänyt: "Kaduilla hengaaminen, kaverit, rakastuminen, bänät, vitutus, vauhti, bailaaminen, kaikki tämä oli sisäänrakennettuna rock´n´rolliin." Tyttöjen mukanaolo on antanut bänditoiminnalle merkityksen, tavoitteen ja lähtökohdan.

Sillon kuudennella luokalla mä hiffasin, et kuinka siistii on soittaa bändissä ja minkälaisia hyötyjä siitä on nuorelle miehen alulle... Noo, kyllähän siinä tiettyä kiinnostusta herättää kauniimman sukupuolen puolella ja silleen että. (mies synt. 1973)

Tämä oli erään rokkarin muisto reilun 20 vuoden takaa, mutta hän epäilee, että homman ydin on edelleen sama.

Eihän noi hormoonikimput oo muuttunu mihinkään, se nyt vaan on niin, että teini-ikäset on teini-ikäsii. (mies synt. 1973)

Ihailun ohella eräs rokkari myönsi, että myös konkreettisiin toimiin oli varauduttava. Bändin treenikämpästä, vanhasta omakotitalosta, oli yksi huone varattu intiimimpään seurusteluun.

Mut sitten meillä oli siellä erilaisia tiloja. Siel oli semmonen yks todella pieni huone. Semmonen, missä joutu olemaan niin kuin todella lähekkäin. Sen tota huoneen nimi oli neitsytkammari. Niin ja sit kun se oli semmonen pieni soppi, niin sit jos jotain bileitä pidettiin, niin se oli semmonen ihan hyvä vetäytymispaikka. (mies synt. 1974)

Rock ja romantiikka kuuluvat erottamattomasti yhteen, siitä kertovat jo lukuisien laulujen sanat, jotka käsittelevät tätä elämän herkkää tunnepuolta. Mutta ovatko rokkarit keskivertoa romanttisempia? Ainakin heillä on väline kertoa näistä asioista yleisesti hyväksytyllä tavalla.

Se voi olla niitä ainoita sallittuja tapoja ilmaista sitä sisintään pojilla. Et tytöthän saattaa saada sen tarpeen niin kuin hoidettua jollain muulla tavalla, mut mä luulen, et se on just noille pojille ja just tossa iässä. Ei niitä kovin montaa tapoja niitä muita ole. Sitähän voi laulaa vaikka kuinka lällyjä rakkauslauluja, mut meepäs vaikka runoilemaan niitä jonnekin, vaikka lausumaan runoa tonne, niin eihän se... (nainen synt. 1974)

Olemme pyrkineet kysymään kaikilta haastateltavilta tyttöjen ja naisten merkityksestä bänditoiminnassa, tyttöystävistä ja faneista. Kysymykseen on saatu vastauksia vaihtelevasti eikä se ole ollut helppo aihe edes kysyä. Usein kysymystä on sivuttu silloin, kun puheena ovat olleet rockelämän varjopuolet. Bändissä soittaminen on parisuhteelle haaste epämääräisten ”työaikojen” ym. takia ja vaatii varsinkin kotiin jäävältä osapuolelta ymmärrystä.

Reboundin laulaja ja rocktutkijat fanikuvassa Koisorockissa 2012. Vaatiiko tämä ymmärrystä myös kotiin jäävien rocktutkijoiden puolisoilta? :D

Osaltaan tyttöystävä-kysymyksen vaikeus liittyy haastattelutilanteeseen ja asetelmaan, jossa kaksi naista haastattelee yhtä tai kahta rokkaria. Tietynasteista varovaisuutta lisää keskustelujen äänitys sekä tietoisuus materiaalin päätymisestä museon arkistoon. Olemme huomanneet, että tavatessamme joitakin henkilöitä toisen kerran, täydennyshaastattelu on usein syvällisempi kuin ensimmäinen ja silloin aroista ja henkilökohtaisemmista aiheista puhuminen on luontevampaa. Myös elämäntilanteet muuttuvat. Nuoruuden aikaisia ihastuksia ei koeta ehkä mainitsemisenarvoisiksi naimisiinmenon ja perheellistymisen jälkeen.

Tähän mennessä kerätyn aineiston pohjalta meille on hahmottunut tällainen kuva rokista ja romantiikasta. Vastaako se todellisuutta? Kommentoi! :)

Anna (tumma) ja Mari (vaalee)

Vantaan taidemuseossa elokuussa päättyneessä Kauneus - 6 näytöstä -näyttelyssä oli yhtenä teemana kuvitteellinen rockbändi. Rami Niemen ja Teemu Väätäisen teosta katsoessa ei voi välttyä huomaamasta viittauksia pornografisiin elementteihin. Mutta missä on romantiikka? Kuinka paljon "munaa" rokki vaatii? Kuva Sakari Manninen.

Cliftersin Lurin potkunäyte, taustalla Peevo ja Jiri.

Kun syyskuun blogissa käsittelimme rokin herkkää puolta, huomasimme aineistoa läpikäydessämme, että aiheella on toisinaan se aggressiivisempikin kääntöpuolensa. Romantiikka ruokkii myös väkivaltaa. Helsingin maalaiskunnan rockmaailmasta 1960-luvusta kertovissa haastatteluissa tämä tulee esiin erityisesti keikoilla. Fanityttöjen ihailu synnytti epäluuloja paikallisten kollien keskuudessa. ”Helsingistä” tulevat söpöt rokkaripojat aiheuttivat ärsytystä. Trendikäs vaatetus ja seudun tyttöjen osoittama ihailu olivat oleellisia innoittajia kateuteen. Keikat saattoivat päättyä täyteen rähäkkään.

Porukka tuli, kun keikka loppu, niin ne rikko ikkunat ja tuli, hyökkäs kimppuun sitte ku, tytöt oli kato niin innoissaan, niin kundit oli niin katkeria että… Kyl me kuitenki niinku aina selvittiin. No kaikesta hurjin oli tossa Hämeenkylässä. Hämeenkylässä kesken soiton, nii hyppäs yks kaveri sinne lavalle, meiän rumpali nous ylös vaan ja tinttas. Se lens selälleen sinne yleisön joukkoon ja sitte tota, siit tuliki täys kähinä, me hypättiin siitä sinne yleisön sekaan ja joku löi Karia siis niin, että tuli verta niin paljon ettei nähny mitään… Järjestäjät oli, oli hakattu ja lukittu johonki komeroon. (mies synt. 1946)

Ulkonäön ja mustasukkaisten tunteiden lisäksi myös soitettavan musiikin suhteen oli oltava tarkkana. Väärä musiikkityyli saattoi 50 vuotta sitten antaa aihetta nyrkkien käytölle.

Se toisaalta jako yhtä lailla jengin, et jos lähti keikalle tosta kehä kolmosen pohjoispuolelle, niin ois tullu turpaan, jos ei ois osannu soittaa tangoja ja muita. (mies synt. 1947)

Jostain syystä 1960-luku näyttäytyy Rock’n Vantaa -aineistossa muita vuosikymmeniä väkivaltaisempana ja verisempänä. Vuosikymmenestä muistetaan myös esimerkiksi Korson kapinana tai mellakkana tunnettu tilaisuus, jonka jälkeen jouduttiin sisäasianministeriössä pohtimaan palokunnan osallistumista yleisön rauhoittelutehtäviin ja antamaan kielteinen kanta palokunnan toimimisesta mellakkapoliisiin tehtävissä.

Korson työväenyhdistyksen rakentama tanssilava, Tanhurinne.

Tapahtumat saivat alkunsa heinäkuisena rukouslauantain aattona, kun paikallisella tanssipaikalla Tanhurinteellä odotettiin ulkomaisen suosikkiyhtyeen Renegadesin esiintymistä, mutta antaa paikalla olleen silminnäkijän kertoa:

…Siellä oli noin tuhannen ihmistä. Ja se rupes olee se talo niinku turvoksissa, että se oli varmaan jo muutenkin vähän pelastusihmisten silmissä vähän vaarallista. Siellä oli niin paljon jengii ja sitte kun ne kielsi sen Redeganesin lavalle tulon niin sit alko tapahtuu. Poliisi kävi ilmottamassa, että nimismies on nyt kieltänyt nämä karkelot.

Haastattelija: Mikä se oli se syy miks?

Se että tota ihmiset liikkuivat niin kuin olisivat tanssineet. Joo, se oli sillon ihan yleistä, että näistä se katkes aina. … Nehän pani sen talon ihan säpäleiks. Ne ihmiset siellä. Eli kaikki lasit pihalle ja me lähettiin heti kiitää kaverin kanssa sieltä. Siel oli ihan täys kaaos koko Korson keskustassa ja tota siel oli poliiseja niin paljo, ku ne sai haalittua ja palokuntaa tuli vesitykkeineen sun muineen sinne ja kaikenmaailman tappeluita ja sit törmättiin uudestaan tähän poliisiin, joka asu ihan naapuritalossa niin se sano, että nyt pojat lähtekää. (mies synt. 1950)

Keikkapaikkojen tappelut ja mellakointi nivoutuvat osaksi yleistä nuorisokulttuuria, jossa rajojen muodostaminen ja puolustaminen sekä oman ryhmän korostaminen eivät olleet uusi ilmiö 1960-luvullakaan. Ryhmäidentiteettiä on rakennettu erojen kautta, joista yhtenä näkyvänä piirteenä on voinut olla esimerkiksi tukan pituus. Tikkurilassa toisistaan mittaa ottivat yhteiskoulussa opiskelevat pitkätukat ja ammattikoulua käyvät rasvikset, joiden välistä jakoa haastateltava kuvaili erittäin voimakkaaksi.

”Rasvis” oli niinku varotus, et poistukaa paikalta. (mies synt. 1947)

Hiustyylien taakse kätkeytyivät erilaiset elämäntavat, ammatinvalinnat ja tulevaisuuden näkymät. Toisin sanoen, pitkätukat ja rasvikset edustivat 1960-luvun ilmapiirissä toisilleen vastakkaisia yhteiskuntaluokkia, jotka eivät välttämättä mahtuneet samalle kadunpätkälle, ainakaan samaan aikaan.

Mopopoikia Tikkurilassa Asematien ja Kielotien risteyksessä 1970-luvun alussa.

Tikkurila on ollut otsikoissa väkivalta-asioissa myös syksyllä 2012. Vantaan Sanomissa kirjoitettiin, että Tikkurilassa tehdään eniten pahoinpitelyrikoksia Vantaan kaupunginosista. Samassa jutussa Vantaan kaupunginjohtaja peräänkuulutti ratkaisuksi ”rakkautta rahan sijaan” (VS 22.8.2012). Tätä metodia on kokeiltu aikaisemminkin. Ainakin eräs 1970–1980-lukujen vaihteessa Tiksissä nuoruuttaan elänyt muisteli aikaa hippiaatteen jälkimainingeissa hyvin suvaitsevaksi ja rakkaudentäyteiseksi. Tappeluita tietysti oli, mutta niiden seurauksena kukaan ei joutunut sairaalaan. Tällaisesta ”lempeämmästä pahoinpitelystä” on yksi esimerkki myös 80-luvun alkupuolelta, jolloin paljon siteeraamamme kolmikko Länsimäestä sai Tikkurilassa käydessään ”huitaisun tauluun”. Kaikki kolme samalta tyypiltä.

Sit me lähettiin siitä hipsii pois ja me huudeltiin perään siitä, et tuu Länsimäkeen, niin saat kuonoos. Ja se varmaan lähti meidän perään ja me juostiin oikein helvetisti karkuun. Että tää Tikkurila oli ihan perseestä. Ei täällä ollut mitään. (mies synt. 1966)

Syystä tai toisesta tapaamamme rokkarit, esiintyvät ainakin meille päin, pakoonpötkijöinä, ”lasileukoina”, rauhaa rakastavina hippeinä. He ottavat tarpeen vaatiessa jalat alleen ja muutamista osumista huolimatta hoitavat sovitut keikat, kuten esimerkki 90-luvulta erään brittipoppityylistä musiikkia soittavan yhtyeen Lappeenrannan keikalta osoittaa.

Me oltiin Lappeenrannassa nuorisotalolla keikalla. … Me mentiin sinne Lappeenrannan… sinne jonnekin, siel on ne vallit siellä rannalla, niin siellä me oltiin viettämässä kesäpäivää ja juotiin viiniä ja... kun oli omaan keikkaan aikaa. Ja sit kun me lähettiin takas keikkapaikkaan, niin jotkut tämmöset... Se oli omituinen porukka, siinä oli fiftareita ja skinejä kimpassa ja ne lähti seuraamaan ja alko pieksee meitä. …No, homoiksi ja tytöiksi ne meitä haukku. …En mä edes tiedä, tieskö ne, mistä me ollaan, mut me vaan oltiin jotenkin ärsyttävän näköisiä. …Ei meille mitenkään kauheen pahasti käynyt. Sit me juostiin karkuun kovaa vauhtia ja... Vähän tuli osumia jollekin, mut ihan hyvin meni keikka. (mies synt. 1974)

Kyseisen bändin jäsenillä ulkonäkö tuskin oli kovin pelottava, mutta toisinkin voisi olla. Lävistykset, ketjut, irokeesit, mustat ja revityt vaatteet voivat tehdä joidenkin vastaantulijoiden olon epävarmaksi. Mutta kuinka paljon rockiin liitettävään väkivaltaan ja aggressiivisuuteen sisältyy performanssia ja suunnitelmallisuutta? Kitaran hakkaaminen säpäleiksi kesken konsertin on yksi ehkä tunnetuimmista rock-kliseistä ja siitä on kokemusta myös haastatteluaineistossamme. Kyllä siis Vantaallakin osataan suuren maailman tyyliin! :)

Wedding Crashersin basisti Vaskifesteillä 2012.

Jostakin syystä meistä on jo pitemmän aikaa tuntunut, että rokkaritutkimusaineistomme koostumuksessa basistit ovat vahvasti edustettuina. Tämä fiilis on erityisen voimakas tapauksissa, joissa muusikko on itse ottanut yhteyttä meihin ja tarjoutunut jututettavaksi, sillä hyvin usein kyseinen henkilö on paljastunut basistiksi. Nopeasti väsätyn tilaston mukaan haastateltavista muusikoista basistien esiintyvyys on kuitenkin ihan maltillista. Kitaristeja on ehdoton ylivoima 18, sitten tulevat 12 basistia, 11 laulajaa ja 8 rumpalia. Joka tapauksessa tämä mielenkiintoinen mututuntumamme on saanut meidät utelijoiksi tietämään lisää tästä paljon puhutusta muusikkoryhmästä. Miksi basistit ovat jääneet mieleemme? Tarkastelemme tässä blogissa aineistomme ja omien havaintojen valossa soittajia, stereotypioita ja niiden todenpohjaa käyttäen päälähteenämme tietysti 12 basistiamme.

Vernissan animaatioasemalla kuvataan parhaillaan Korson kapinasta kertovaa animaatiofilmiä. Se toteutetaan yhteistyössä animaatioaseman, Vantaan nuorisopalveluiden kädentaitopajan ja kaupunginmuseon kanssa. Idean pohjalla on antamamme historiallinen aineisto kyseisestä tapahtumasta, mutta nuoret ovat saaneet ihan vapaat kädet aiheen työstämiseen. Tarinassa myös basistilla on oma pieni roolinsa. Varsinaista juonta emme nyt paljasta, mutta jo käsikirjoitusvaiheessa oli mielenkiintoista huomata nykynuorten kovin perinteiset basististereotypianäkemykset. Lähtökohtana oli kuulemma, että ”basisti ei saa naista”. Sen verran kuitenkin paljastettakoon loppuratkaisusta, että tällä kertaa flaksi käy. Erona solistin suoraviivaisiin naisseikkailuihin, basistin rakkaus on ”aitoa”, kädestä pitelyä ja muuta romanttista hempeilyä. Kannattaa siis tsekata marraskuun loppupuolella YouTubeen ladattava video vuoden 1965 nuorisomellakasta 2010-luvun nuorten tulkitsemana.

Renegadesin basisti pian valmistuvassa animaatiossa. Kuva Jessie Layser.

Basisteista riittää juttua, niin kuin me kaikki tiedämme. Basso on yksinkertainen soitin, samoin basisti. Vai onko näin?

Siin on joku, kun se on niin yksinkertainen. Ehkä tää on se tyypillisin vitsi se, et kun basisti meni ottaa bassotunteja, niin parin tunnin jälkeen sitä ei enää ilmestynytkään sinne ja sit se opettaja soittaa sille, et ”Miks sä et oo tullut tunnille?”, niin et, ”Kun mulla on niin paljon keikkaa, et mä en kerkee”. (mies synt. 1965)

Miten basistiksi päädytään? Onko jokin basistiominaisuus, mikä on olemassa jo syntymästä asti vai onko basisti rooli, mihin vain ajaudutaan? Bassossa on neljä kieltä ja sitä saatetaan tämän takia pitää muita bändisoittimia helpompana soittimena. Basso on valikoitunut soittimeksi muutamassa tapauksissa tyyliin:

…yks mun lukiokaveri, joka ei myöskään juuri soittanut mitään, mut oli joskus vähän kitaraa soittanut. Niin se tuli basistiksi. (mies synt. 1974)

Sit joskus 15-, 14-vuotiaana aloin soittaa bassoa. …Dee Dee Ramone ja Sid Vicious ja kumppanit innoitti tähän basson soittamiseen ja ajattelin, et kitaraa ei pysty soittaa, kun siin on niin monta kieltä. …Ekan bändin kitaristi opetti mulle jotain, en enää muista itekään ja sit se sano itekin, et tätä enempää mä en voi sulle opettaa, et nyt pitää ite opetella. Se lähti siitä, et soitti vaan jotain yhtä sointuu: dön, dön, dön… Tosta se lähtee, ihan alkukantasesta. …Vähän niin kuin vahingossa ajautu siihen. Ja sit siinä oli vielä se punk innoittajana, et jos nää nyt pystyy tommosta soittaa, niin kai sitä itekin pystyy jotain. (mies synt. 1990)

Basson valitseminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti soittotaidottomuutta ja vaikka lähtökohta olisi ollutkin tämä, oppiminen on aina mahdollista. Aineistostamme löytyy myös esimerkkejä bassoon siirtymisestä jonkin muun soittimen kautta.

Mä oon musiikkileikkikouluun mennyt varmaan ja sitä kautta sitten pianoa soittanut yhdeksän vuotta ja sitten tota siirryin rankempiin aineisiin, elikkä rokkiin. Aloitin soittaa bassoa ja bassoo soittelen vieläkin, kitaraa jonkin verran myöskin. (mies synt. 1982)

Hiekkaharjun oma poika Tumppi Varonen Espalla.

Monta kertaa on tullut esiin se seikka, että hyvät basistit ovat arvossaan ja sellaiset ”revitään kaikkein parhaimpiin juttuihin”. ”Että kannattaa miettiä sitä soitinvalintaa”, Vaskivuoren bändimaikka Pekka Rautiokin muistuttaa. Järkeily soittimen valinnassa todellakin kannattaa, niin kuin kansainvälistä menestystä nauttivan Sunrise Avenuen basisti Ilkka Ruudun menneisyys osoittaa.

…lukiossa se lähti vast sillai enempi ja sit sillon mä valitsin myös ton basson, ja oikeestaan sen takii, kun koulu oli täynnä kitaristeja. Kukaan ei soittanu bassoa. …Olin mä soittanu siin vähän ennen bassoa, mutta siinä se sit niinku lähti ihan niin tavallaan kunnolla. (mies synt. 1975)

Kallistumiselle jonkin muun kuin basson suuntaan löytyy kuitenkin paljon houkutuksia. Kitaristien ylivoimainen edustettavuus tutkimusaineistossamme osoittaa omalta osin tämän tosiseikan.

Kyl mäkin bassoo soitin jossain vaiheessa, mut kitara oli kuitenkin silleen, et se on niin kuin se ”frontman”, siin saatto olla siin siis… Sit sen [kitaran] kanssa muutenkin, se oli aika luonnollinen valinta, kun sen kanssa pysty säveltää, basson kanssa ja rumpujen kanssa niin se on vähän hankalampaa. (mies synt. 1968)

Me olemme kuitenkin tavanneet myös säveltäviä basisteja. Ei käy silti kiistäminen sitä, että bassoa on varmasti kivempi soittaa muiden kanssa kuin itsekseen. Kitaristeja riittää, mutta ehkä basistiksi ryhtyminen vaatii joskus myös jonkin verran rohkeutta. Basso, siinä missä rummutkin, on oleellinen osa toimivaa rokkibändikokonaisuutta, joten sen roolia ei pidä vähätellä.

Siis basso on niin kuin tavallaan, se on vähän tylsä soitin soittaa yksin himassa. Et jos sä soitat kitaraa tai pianoa, niin sä voit soittaa kaikkii biisejä ja säestää lauluja ja muuta, mut sit, et: dum, dum, dim, dim, dum, dim, dim, dum… Niin onhan se vähän, et se vaatii… et se on selkeesti niin kuin orkesterisoitin. Et sulla pitää olla bändi joittenkin kaa, et se yksin treenaaminen vaatii vähän luonnetta ja sisua enemmän kuin jollain tommosella, josta saa heti kivoja soundeja. (mies synt. 1970)

Kaksi kitaraa ja basso.

Minkälaisen luonteen basson soittaminen siis vaatii? Yksi basisteistamme kiteytti: ”Jokaisella on se oma luonteva ilmaisutapa, millä pystyy ilmaisemaan itseään”. Basistin paikka on perinteisesti enemmän taka-alalla, ei yleensä ainakaan kaikkein kirkkaimpien spottien alla.

Kenties se, että jos ottaa sen basson tai rummun, niin monesti on sitten vähän semmonen niin kuin komppailijaluonne. (mies synt. 1970)

Vaikka varmasti jotakin vaikutusta saattaakin persoonallisuuskysymyksellä olla siinä, riehuuko rumpukapuloiden kanssa, paistatteleeko stagen etualalla vaiko fiilisteleekö matalia sointuja. Mihinkään yleispätevään luokittamiseen soittimien perusteella, läpänheitosta huolimatta, ei haastateltavamme ole automaattisesti lähteneet. Ennemminkin on korostettu yksilöllisiä luonteenpiirteitä.

Meidän omien sanojen mukaan just meidän kitaristi on huithapeli, joka ei osaa huolehtia asioista ollenkaan ja mä [basisti] taas oon semmonen, joka pitää liiankin hyvin asioista kiinni ja laulaja on semmonen taitelijasielu, et milloin se nyt tulee ajoissa treeneihin tai milloin se sit nukkuu treenien yli ja rumpali taas on semmonen oikeen työmies, että kuuntelee, mitä sille sanotaan ja tekee sen, mitä sille sanotaan ja on ajoissa yleensä ja tolleen. Nää nyt on tämmösiä, mut en mä yleensä semmosta tiettyä, et basistit on basisteja, jollaisia… en osaa sanoa. (mies synt. 1990)

Monet tapaamamme basistit ovat paljastuneet bändinsä taustahäärijöiksi, jotka varaavat keikkoja, tsekkaavat koko bändin koneeseen, järjestävät tapahtumia, valokuvaavat demojen kansia ja promokuvia, sanoittavat ja pyrkivät aikatauluissaan täsmällisyyteen. Onhan olemassa sanontakin, että jokin tulee yhtä varmasti kuin bassosoolo, ehkäpä tällä tarkoitetaan myös itse basistia.

En voi sanoa olleeni missään bändissä leaderi, että mulla ei niin paljon oo sitä musiikillista visiota, et musta ne, jotka tekee eniten ne biisit ja tolleen. Vaikka mä nyt niitä sanotuksia teen aika paljon. Mut silleen, et laulajalla on varsinkin se viimeisin sana, et miten hän haluu laulaa ja tolleen yleensäkin. Mut voi sanoa, et mä oon semmonen puuhamies, joka on tehnyt niin kuin kaikkee. (mies synt. 1990)

The Wrecking Queensin basisti Malla Vaskifesteillä 2012.

Ehkäpä nämä luonnekuvaukset selittävät osaltaan basistien aktiivisen avuliaisuuden ja kiinnostuksen myös Rock´n Vantaa -hanketta kohtaan. Meidän mieleemme vantaalaiset basistit ovat jääneet mukavina, sosiaalisina ja analyyttisina haastateltavina. Stereotypiat eivät aina basistienkaan kohdalla ole vain huono tai huvittava juttu. Erään kitaristin sanoin:

Semmosen pienen stereotypian mä voisin ehkä sanoa, että musta tuntuu, että basistit on keskimäärin aika fiksuja. Ehkä se semmonen, et kun se on vähän kuitenkin silleen siellä takana sitä komppia, niin monesti ne on semmosia vähän ehkä pohdiskelevia. Vähän fiksumpia. (mies synt. 1970)

Tämän blogikirjoituksen taustalukemisena käytettiin Hanna Talasniemen artikkelia muusikkojen huumoriperinteestä. Basistivitsien lisäksi siinä paljastetaan myös muusikoiden asenne tutkijoita kohtaan. Tutkijoiden esittämille kysymyksille naureskellaan ja tutkimusaiheita ihmetellään. Heräsi kysymys, onko meissäkin jotain hauskaa? Ei kai. No, kyllä meitäkin on välillä naurattanut. Tilannekomiikkaa on ainakin riittänyt, milloin on videokamera ollut puoli keikkaa vinossa, milloin on suusta lipsahtanut hassu kysymys eikä aina rokkareiden käyttämä slangikaan avaudu. Ja sitäkin ihmettelemme, miksi basistit näyttävät säilyvän ikäistään nuorimpina? Kertokaa, jos tiedätte!

Tällä kertaa rumpalin kainalossa. Basisteista vitsaillaan Suomessa, maailmalla huumorin kohteena ovat rumpalit.

Puolisen vuotta sitten eräs haastateltavamme kertoi meille tunnelmiaan päädyttyään jututettavaksemme Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkistoon. Edellisenä viikonloppuna bändi oli ollut soittamassa eräässä rannikkokaupungissa ja päättänyt jatkaa hyvin menneen keikan draivissa paikallisessa yökerhossa. Parikymppisten suosima kuppila oli kuitenkin laukaissut ikäkriisin 60-luvulla syntyneessä muusikossa. Setäoloa ei voinut välttää. Tämä ikävä fiilis oli päällä vielä maanantaina, kun Rock´n Vantaan nimissä otimme yhteyttä. Rokkari kertoi, että ensimmäinen ajatus oli, että ”Voi ei, nyt mut sitten halutaan museoida, seuraavaksi varmaan kääritään jo käärinliinoihin!” Hautajaisrituaalien sijaan tarjosimme kuitenkin vain kahvia.

Olemme panneet merkille, että tämä museoimismielikuva on saattanut vaivata joitakin muitakin haastateltaviamme, ainakin jos puhutaan varsinaisen nuoruusiän jo taakseen jättäneistä rokkareista. Mutta mitä se taas tarkoittaa käytännössä? Bänditoiminnassa nuoruudella on keskeinen rooli. Se, että päätyy soittajaksi ja saa ns. herätyksen rocktouhuihin vaatii otollisen iän. Bänditoiminnan siemen kylvetään teini-iässä.

En mä usko, et se myöhemmin enää. Ei se yleensä mee silleen, et sit jossain vaiheessa, et ”oispa muuten siistii.” Kyl sitä pitää tehä… Se vähän niin kuin tarttuu se… pitää tarttuu silloin teini-iässä, et se jää päälle tai sit se jää pois… Varmaan on semmosia ihmisiä, jotka aloittaa soittaa myöhemmin tai ottaa sen niin kuin uudestaan, mut mä luulen, et ne on kuitenkin semmosia ihmisiä, jotka on kuitenkin silloin jo nuorempana jotenkin päässyt sisään siihen hommaan ja silleen ehkä sinne jäänyt joku itu… (mies synt. 1963)

Hiekkaharjun 36 on ollut monen aloittelevan nuorisobändin treenipaikka. Kuva Pekka J. Heiskanen.

Tai jo aikaisemmin, sillä rockista on tullut kaikenikäisille sopiva harrastus. Vantaalla soittamisen voi aloittaa vaikka rokkimuskarissa, lisäksi koulujen bändikerhot alkavat pyöriä jo alaluokilla. Rockia ei liitetä enää automaattisesti vain nuorisokulttuuriin sopivaksi kapinoinnin välineeksi vaan siitä on tullut mainstreamia musiikin kuuntelua, kuten esimerkiksi varta vasten lapsille suunnattu rockmusiikkiteollisuus osoittaa. Musiikkigenret voivat tosin edelleen kohahduttaa, mutta eivät välttämättä enää sukupolvien välillä. Vanhemmat ja lapset saattavat innostua samantyylisestä musiikista ja vaikutteet liikkuvat myös alhaalta ylöspäin.

Mun faija on enemmän just kasaria ja sillä on just kaikki Motörheadit ja Priestit ja tälläset. Mut tota se on sit periaatteessa vähän oppinut multa niitä vähän rankempia bändejä, et se tykkää nyt mun ansiosta Slayerista ja näistä ja Sepulturasta. Et se vähän meni sillain, et mä aloin kuuntelemaan agressiivisempaa musiikkia, niin sekin alkoi pikkasen innostuu. (mies synt. 1997)

Rock-konserteista on tulossa koko perheen tapahtumia keskieurooppalaiseen tyyliin.

Rock ihannoi ikuista nuoruutta. Nuorena pysyy, kun pukeutuu asianmukaisesti, puhuu oikeilla termeillä ja pystyy viettämään aikaa eri-ikäisten nuorten kanssa. Se on se asenne, mikä ratkaisee. Ei ikä.

Se täs soittohommassa on just jännää, et tulee aika paljon hengattuu niinku paljo nuorempien kanssa, sitte ku ne soittaa, ni sä et oikeestaan ees aattele sitä. Esimerkiks sen Joonaksen kans, mä en aattele sitä, et se vois olla mun poika periaatteessa. Tai voiskin olla, se on mua melkein 20 vuotta nuorempi, 18 vuotta nuorempi. Täs soittohommassa on se jännä, ettei sil oikeestaan oo mitään väliä. (mies synt. 1971)

Mutta milloin nuoruus sitten loppuu? Nuoruuden määritteleminen tiettyyn ikään ei ole yksiselitteistä. Kun nuoruus alkaa yhä aikaisemmin ja sen päättymistä voidaan venyttää hyvinkin pitkään, puhutaan pidentyneen nuoruuden kulttuurista. Yksi tärkeä rajapyykki on täysi-ikäisyyden saavuttaminen, vaikka se tapahtuukin jossain siellä nuoruusiän keskivaiheilla.

Mut sit sekin, että ihan silloin alkuaikoina, kun pääs sielt koulu- ja nuorisotilakuvioista niin kuin oikeeseen, niin kuin ravintolamaailmaan, kun täytti ite 18 ja pääs niin kuin isojen poikien juttuihin, niin se oli hirvee niin kuin askel siihen. Se motivoi meidän bändin… se motivoi sen ihan toisella tavalla. Ja sit, kun näki, et nää kaikki aikuiset, vanhemmatkin, ne diggaa meidän musaa. Ne joras siellä ja veti niin kuin hyvää meininkii, niin se oli kova sana. Ittelleni ainakin silloin alkuaikoina. (mies synt. 1968)

18-vuoden ikä mahdollistaa pääsyn ravintoloihin, mutta toisaalta ajat nuorisotilojen aktiivikäyttäjinä alkavat olla takanapäin. Tai sitten eivät. Monen sukupolven yhdessäolo samassa treenipaikassa on nähty myös hyvänä asiana, bändissä soittamiseen ja rockelämään liittyvät kokemukset siirtyvät seuraaville sukupolville.

Haastatteluissa on käynyt ilmi, että bänditoiminnassa 25-vuoden ikä on jonkinasteinen murroskohta. Silloin puntaroidaan oman soittamisen mielekkyyttä ja tulevaisuutta. Perheellistymisen myötä vastuunottaminen myös muista kuin itsestä tulee ajankohtaiseksi. Tässä vaiheessa osa valitsee uran musiikin parissa, osa suuntaa taas muualle ja soittaminen jää sivutoimiseksi harrastukseksi tai loppuu kokonaan. Aikuistuessa soittoharrastuksen sisältö voi muuttaa muotoaan tulevaisuuden haaveita pursuavasta teinibändistä ”keski-ikäisten setien harrastelukerhoksi”, kuten eräs haastateltavamme totesi analysoidessaan oman soittouransa kaarta.

Mitenhän tämän rumpalipojan muusikkoura jatkui Myyrmäen yhteiskoulun ja 1970-luvun alun jälkeen?

Yleisesti tunnustettu tosiseikka on, että kun tullaan tiettyyn ikään, moni alkaa kiinnostua historiastaan. Tästä hyvä esimerkki ovat muun muassa Suomessa kukoistava sukututkimusharrastus ja ”pyhiinvaellusmatkat” vanhoille kotiseuduille kuten esimerkiksi luovutetun Karjalan alueelle. Rock´n Vantaa -tutkimushankkeen edetessä on käynyt selväksi, että tätä omaa menneisyyttä fiilistelevää vaihetta elää nyt Vantaan ensimmäinen lähiösukupolvi 1970-luvulta. Tämä on havaittu lukuisissa haastatteluissamme, mutta myös esimerkiksi nuoruuden paikkoja aktiivisesti muistelevassa Facebook-ryhmässä Länsimäki Rock City.

On muuten mageeta huomata miten Länsä on meitä lähellä sydäntä, vieläkin. Jengi muistaa vanhat puhelinnumerot ja parhaat mestat mis on hengaillu!=) Ite ku käyn duunikeikoilla Stadissa ni en tod. aja 4-tietä ytimeen vaan Länsän kautta Itikseen ja sieltä duunimestoille, tottakai sitä ensin Länsän rundi heitetään myötä-ja vastapäivään...nostalgiaa ja fiilistelyä! =)

(FB 15.8.2012)

Länsimäen Abbey Road.

Olemme huomanneet projektimme myötä, että käsitellessämme yksilön omia nuoruusmuistoja ja rakasta harrastusta, ei nostalgialtakaan voi välttyä. Tutkimuskirjallisuudessa nostalgia nähdään tunteena, joka aktivoituu esimerkiksi silloin, kun jokin itselle tärkeä asia on uhattuna. Mitään ei ole vielä varsinaisesti menetetty, mutta pian on kohdattava se tosiasia, että ”on nuoruuspäivät jääneet taa”.

Ei rocktutkijatkaan ikäkriisien ulkopuolelle jää. Myös me kamppailemme samojen kysymysten äärellä koko ajan. Välillä olo on pikkutyttömäinen, kun haastatteluissa puhumme menneen ajan rockelämästä meitä jonkin verran vanhempien rokkareiden kanssa ja sitten taas 10–20-vuotta nuorempien seurassa imago tipahtaa hetkessä takaisin museotädiksi. Ollako siis post-nuori vai rehellisesti keski-ikäinen? Realismin nimissä jälkimmäinen vaihtoehto osunee kai oikeampaan, mutta entä jos sitä ei vain voi vielä hyväksyä. Sen verran kuumaperuna aihe meille ilmeisesti on, että ikäkysymyksen kohdalla ei meinaa saada suunvuoroa aina samanikäinen haastateltavakaan.

Anna: Se on vähän sama, ku et missä menee nuoruuden raja.

Mari: Niinku me ollaan sitäki mietitty, et missä. Mitä sä aattelet, oot sä vielä nuori?

Haastateltava: Oon, mä oon todella nuori.

A&M: (nauravat)

M: Ihan oikeesti, aatteleks sä silleen että?

H: Kyl mä tietyllä tavalla.

A: Välillä.

H: En mä jotenki koe olevani niinku…

A: Ei me nyt mitään keski-ikäsiä nyt viel olla.

H: Ei olla, lähelläkään. Kyl se jotenki myös siinä mielessä, et onneks ei tarvii olla semmonen, et pitäs mennä puku päällä töihin ja onneks ei oo semmosta ja et niinku tarttis olla sillai, ihan mennä töihin ja tulla kotiin ja hakee lapset päiväkodista.

A: Niinku meiän elämä.

M: Semmosta ku meillä. Me ei ollakaan nuoria. (nauraa)

(haastateltava mies synt. 1975)

Näin joulun alla sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia. Ollaanhan me itsekin hiljattain heiluttu keikkayleisönä pikkujoulujen jatkoilla... Paljon on epäilemättä tapahtunut myös rokkaripiireissä, jossa villiä keikkaelämää on tarjolla ympäri vuoden. Olemme tietysti olleet kiinnostuneita näistä tarinoista, mutta tietoa on tihkunut aika niukasti. Haastatteluissa olemme pyytäneet kertomaan jotain mieleen painuneita tai hauskoja keikkakokemuksia. Tarinoita on kyllä jonkin verran tullut, mutta repäisevän tarinan muistaminen ei aina käy niin helposti. Vaikka kaikenlaista olisikin vuosien varrella sattunut ja tapahtunut, haastatteluhetki voi lamaannuttaa.

Rocktutkija: Mut kertokaa nyt molemmat joku hauska keikkamuisto joskus... (nauraa) joku kommellus tai jotain.

Haastateltava: Niit on niin paljon. Tos tuli semmonen lukko, sori vaan, päähän. (naurahtaa) Et nyt ei lähe.

Backstagella on ollut merkittävä rooli keikkakommelluksien näyttämönä. Mitähän kaikkea esimerkiksi Tavastian takahuone tietää vantaalaisista bändeistä?

Lukkoja tai ei, jotakin olemme kuitenkin saaneet tietää. Esimerkiksi aika monelta on kumi puhjennut, keikkabussista.

No, ei nyt kyllä just tuu yhtään mitään mieleen... Itse asiassa meil ei kyl hirveesti mitään semmosta. ...No joo, ei sekään nyt mikään niin kuin ihme... dösästä puhkes kumi. Et se on ehkä semmonen, WHU-UUU, pahimpia kommelluksia, mitä on tapahtunut. Dösästä on puhjennut kumi varmaan aika moneltakin. (mies synt. 1979)

Keikalle meno tai sieltä pois pääsy aiheuttaa aina silloin tällöin ongelmia, milloin on hajonnut rengas, jouset tai ajovalot. Haastatteluissa on kerrottu erilaisista liikenneteknisistä sattumuksista, mutta suuremmilta onnettomuuksilta on ilmeisesti vältytty.

Mä muistan siit keikasta vaan sen, että meiän autosta hajos ajovalot ja sitte jouduttiin ajamaan pimeessä siel keskellä yötä, piti odottaa aina seuraavaa autoo joka ohitti,että pysty aina vähän matkaa... (mies synt. 1974)

“Kunhan ainakin kirjoitatte bändin nimen oikein!” Aina ei silti keikkajulisteissakaan ole voinut välttyä kirjoitusvirheiltä.

Tyypillisiä ”ei mennyt niin putkeen” -tilanteita ovat monille aiheuttaneet epämääräiset keikkajärjestäjätahot. On matkattu monen sadan kilometrin päähän toiseen kaupunkiin, mutta ennalta sovitun keikkapaikan ovet ovat pysyneet kiinni. Sattuma ja omatoimisuus ovat kuitenkin joskus tarjonneet korvaavan keikan. Myös ihan puhdas sisu on ollut muusikoillamme apuna monenlaisissa mutkissa.

Kaikenlaisia mestoja tulee vastaan, kun haluu tehdä kaikki maholliset keikat, kun bändi ollut siinä vaiheessa, et kaikki keikat on järkevä tehdä... Niin sitten mentiin tonne Hämeenlinnaan, joka oli sit vielä, et se oli hyväntekijäisyystapahtuma… mutta se niin kuin se musiikkitekninen puoli oli hoidettu vähän huonosti. Et siel oli semmonen joku talonmies, joka kysy, et ”no, montas jäsentä teitä on bändissä?” Mä, et ”meit on viis”. Se, et ”no hyvä, mulla onkin just viis mikrofonia tässä.” Et se ei niin kuin ottanut huomioon, et meil on sähköpiano, mistä niin kuin piuhalla tulee. Se vaan aatteli, et jos sil on viis mikrofonia, niin se saa kaiken kuulumaan bändissä. (naurahtaa) Ja sitten tota, sit siinä vähän säädettiin, et saadaan ne kaikki toimimaan ja kuulumaan.
Mut sit huomattiin, et rumpalikin oli unohtanut… Se oli unohtanut kaikki nää pellit ja sitten myös nää rumpukapulat, niin sit se soitti jollain rumpukapulasuojuksella ja jollain tikulla ja ilman peltejä kokonaan sen keikan. Ja sato ja ei ketään ollut kattomassa ja meidän jälkeen esiinty joku mummojen zumba-ryhmä. (naurahtaa) Ja sitten me ei saatu edes kahvia sieltä. Me kysyttiin, että voitaisko me ees kahvit saada, niin ”ei meillä nyt kuulu budjettiin tää kyllä. Että tosta Ärrältä voitte käydä hakemassa.” Että kyllä kaikenlaista tullut... (naurahtaa) (mies synt.1985)

Tällaista voi tapahtua, kun lähdetään pois turvallisilta kotikulmilta. Mutta minkälainen sitten on hyvä keikka? Se ei automaattisesti tarkoita suurta yleisöä. Mieleenpainuvia keikkamuistoja on tuonut vuorovaikutus yleisön kanssa, eikä yleisömäärällä ole aina tekemistä tämän asian kanssa. Joskus koko bändillä vaan on erityisen hyvä fiilis soittaa. Toisinaan taas hyvä keikka syntyy epäonnistumisen kautta. Kun soittomoka paikataan bändin saumattomalla yhteensoitolla tai kun laite tai soitin hajoaa kesken keikan ja tilanteesta selvitään nokkeluudella, syntyy tarinoita, jotka jäävät mieleen onnistumiskokemuksina.

…siinä tapahtu just semmonen selviytyminen. Eli mulla katkes kontrabassosta... siinä alhaalla on semmoinen metalli, mikä pitää ne kielet tiukasti kiinni ja yhtäkkiä mä huomasin, että katkesko tästä kaikki kielet, koska ne kielet muuttu ihan löysiksi. Sit mä katoin, et voi vittu, nyt tää meni poikki, et mitä nyt. Sit joku roudari ties, et jos täällä on tämmönen metallihenkari, niin siitä me voidaan tehdä se pala siihen. Ja noi vaan jäi soittamaan siihen ja mistä sitten johtuukaan, niin siellä oli semmonen metallihenkari jossain siellä takahuoneessa ja me viritettiin se. No, se veny tietenkin, kun se metalli antaa periksi, niin melkein koko keikan ajan sitä joutu koko aika virittää, mutta siinä meni varmaan kaksi, kolme biisiä, kun ne soitti ja sit mä hyppäsin takaisin sinne mukaan, niin se oli just semmonen, millä lailla selvitään. (mies synt. 1966)

Myös festareiden järjestämiseen kuuluvat erilaiset kommellukset. Saadaanko lava- ja muut rakennelmat ajoissa pystyyn ja pysyvätkö ne koossa tapahtuman ajan? Louhelan Jameissa 2012 ongelmia aiheutti sateen lisäksi tuuli.

Joskus keikkakohellukset voi laittaa ihan oman bändin piikkiin. Muuan rokkari muisteli, miten tärkeässä roolissa hauskanpito nuoruuden keikkamatkoilla oli. Eräänkin esiintymisen jälkeisenä aamuna bändin jäsenet heräilivät eri puolilta Joensuuta, yksi Outokummusta saakka. Logistiikka toi seuraavalle päivälle omat haasteensa. Milloin kommelluksien syynä on ollut liiallinen alkoholin käyttö, milloin taas jäynät, tahalliset tai tahattomat, mutta ainakin jälkikäteen tarinat jaksavat yleensä naurattaa.

Niin tuolla Oulussa semmonen kun Rauhala, semmonen vanha puutalo, missä järjestetään varmaan edelleenkin bändi-iltoja, niin siel ei ollu [varsinaista] takahuonetta ollenkaan. Ja sit tuli ongelma, että jätkät juo siin kaljaa ennen keikkaa ja alkaa tulla pissahätä, et mitäs he nyt tekee ja sit me keksittiin, et tos on noita tyhjiä pulloja…
Ja sit me vedetään se keikka pois siitä ja [yksi meistä] sillee kohkaa hiestä märkänä ja syöksee sinne takahuoneeseen sitte keikan jälkeen ja oli niinku unohtanu, että mitä täs on. Sit se vetää siitä kunnon siemaukset siitä olutpullosta ja sit tajutessaan tän niin on jo vähän niinku liian myöhästä. Alkaa laatta lentää. Se lähtee panikoituen hakee vessaa ja juoksee sit lavan läpi sinne yleisöön ja ryynää keskelle salii. Sit sielt tulee järjestysmies, joka kattoo, et mikä mies täs on, vähän liian humalassa, potkasee sen pois sieltä. (naurahtaa) (mies synt. 1965)

Pissanjuominen keikan jälkeen on ollut yksi repäisevimmistä tarinoista, joita meille on kerrottu. Haastattelutilanteessa nauru on välillä hyvinkin herkässä, mutta monesti lukiessamme litteraatioita, itsekään ei aina ymmärrä vitsin hauskuutta. Kaikki komiikka ei avaudu kirjoitetussa muodossa, vaan vaatii kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutustilanteen. Haastattelupaikkana museo tai oma työpaikka ei myöskään ehkä tarjoa huimimmille kommelluksille kaikkein innovatiivisinta muisteloalustaa. Jos olisi toinen paikka ja aika, tilanne voisi olla ihan erilainen, niin kuin eräs mieskitaristikin toteaa haastattelutilanteessa, jossa paikalla on kaksi haastateltavaa ja yksi rocktutkija.

Haastateltava: Mut eihän me olla sulle kerrottu vielä yhtään mitään. (naurahtaa)

Rocktutkija: Niin, ette ookaan. Mä ihmettelinkin, kun täs ei ollut mitään kunnon repäsevii. Kertokaas nyt sit jotain!

H: Meiän pitää tähteä tonne... Lähetään Pormestariin joku lauantai-ilta, niin eiköhän sieltä juttua ala tulla. (nauravat)

R: Mä otan mankan mukaan.

Tikkurilan ravintola Pormestarissa on järjestetty Velmun klubi-iltoja jo kolmen vuosikymmenen ajan. Sellaisessa mekin olimme havainnoimassa tammikuussa 2012. Tilannekomikkaa riitti tällä kertaa ihan rocktutkijoiden puolesta.

Yllätykseksemme meitä pyydettiin puhumaan eräälle Helsingin yliopiston järjestämälle kurssille Rock'n Vantaa -hankkeen viestinnästä. Toiveena oli, että kertoisimme ihan konkreettisista viestintätavoista, esimerkkinä liikkumisemme festareilla ja keikoilla museon valkoiset T-paidat päällä. Paidat eivät istuvuutensa puolesta yllä ehkä ihan suosikkivaatteidemme listalle, mutta paidan välittämä viesti on meille tärkeä. Paitojen ansiosta havainnointi- ja dokumentointityö tapahtuu avoimesti ja meille on ollut helppo tulla juttelemaan. Samalla Vantaan kaupunginmuseo ja Rock’n Vantaa -hanke saavat näkyvyyttä siellä missä pitääkin, niiden ihmisten keskuudessa joita toiminta koskettaa.

Pukeutumisesta puheen ollen, minkälaista viestiä vantaalaiset rokkarit ovat vaatevalinnoillaan vuosikymmenten aikana välittäneet? 1960-luvulta asti on ainakin ollut merkitystä sillä, että rock näkyy ulospäin. ”Tottahan me oltiin vähän modseja olevinamme”. Päällä oli esimerkiksi pillifarkut, jotka kuvionsa puolesta näyttivät kuulemma ihan kokolattiamatolta. Esikuvat ovat alusta asti tulleet pääasiassa ulkomailta, Englannista ja Amerikasta.The Careless -bändin pojat muistelivat vaikutteitaan jalkinevalinnoissaan:

Tulee nyt mieleen, et jotain suoria kopioita oli nää Beatles-bootsit, mutta yhteen aikaan meillä oli ihan yhtenäiset semmoset bleiserit. (mies synt. 1947)

Meil oli kyllä tota aika vähän yhtenäisii, että ne Beatles-kengät oli tietysti ja niitä kun ei kehdannu kerralla, kerran viikossa suutarille ja sentti lisää, parhaimmillaan vissiin seitsemän sentin korko niissä. (mies synt. 1946)

Tikkurilalainen Barbed Wires 1960-luvulla. Kuvaaja Anna-Liisa Nupponen.

Oma tyyli oli 60-lukulaisten keskuudessa enemmän tai vähemmän hakusessa eikä kapinallisuudesta vielä, ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna, voida puhua. Rockmusiikki oli kuitenkin osa uudenlaista, kansainvälisempää nuorisokulttuuria ja edusti siksikin jotain, mitä aikaisemmin ei oltu nähty. Tätä pyrki hyödyntämään esimerkiksi Marimekon perustaja Armi Ratia, joka pyysi tikkurilalaistaustaista Tin roof -yhtyettä esiintymään Bökarsin tilalle. Alkutekijöissään oleva rokkarilook muutettiin tosin heti alkumetreillä hipahtavammaksi, sillä ”kukkaisteema” sopi paremmin Ratian suunnitelmiin. Bändin pojat saivat jokaisen keikan aluksi uudet Marimekko-paidat, koska edelliselle kerralla päällä olleet paidat olivat aina jääneet kotiin. Hieman poikia hävetti, juhlien hippiteema kun ei ollut yhtään omaa tyyliä, mutta kiltisti paidat kiskottiin ylle.

Markkinointilähtöisen ja auktoriteettien määrittelemän raitapaitapukeutumisen välittämä viesti oli jotain aivan muuta kuin mitä aineistostamme on seuraavilta vuosikymmeniltä luettavissa.

Lähiörockin alkuaikoina 1970- ja 80 -luvuilta löytyy useampikin kommentti siitä, kuinka vaatteet esimerkiksi kuvasivat monien alueella asuneiden perheiden sosioekonomista asemaa: rahaa vaatteisiin oli niukasti ja vaatteet kulutettiin loppuun ennen kuin ostettiin uusia.

Varsinkin, kun on katellu jotain vanhoja valokuvia, mis on sitä jengiä, ni enemmän näyttää sellaselta romanikerjäläislaumalta, ku joltain fiftariporukalta. No, se oli semmosta lähiöaluetta ja väittäisin et vanhempien tulotaso ei yltänyt ihan sanotaanko nyt Eiran vastaavien perheiden tulotasoon. Siel oli vaan tapana kuluttaa vaatteet ja kengät loppuun. Et se siin oli ero, uusii kenkii ei ostettu ennen, kun ne vanhat oikeesti hajos jalkaan. (mies synt. 1967)

Tokela Länsimäessä vuonna 1985. Kuvaaja Repa Nurmi.

Pukeutuminen samantyylisiin vaatteisiin korosti kuulumista tiettyyn nuorisoporukkaan. Alueelle muuttanut ei välttämättä heti tiennyt sopivaa pukeutumiskoodia, mutta perehdytys aiheeseen hoidettiin esimerkiksi näin:

No selitettiin sille, et perjantaisin ostetaan aina pussikaljaa ja sipsejä ja mennään tohon Länsärin koulun taakse, siin on sellanen leikkikenttä ja metsä. Siel saa meluta ja ryypätä rauhassa. ”Aijaa, mäkin tuun sit perjantaina sinne”. Ja kaveri tuli paikalle ja pamahti sinne semmosessa edvardiaanisessa teddy boy -lookissa. Sil oli semmoset kiiltävät mustavalkoset läskipohjakengät ja tämmönen teddy boy edvardiaaninen asukokonaisuus päällä samettikauluksineen ja kravatteineen. Se oli ku jostain kiiltokuvasta ja me ollaan niinku siellä, et joku hiha meinaa irrota rotsista ja farkuissa on enemmän reikää kun kangasta ja bootsit on jollain nitojalla ja teipillä laitettu kasaan. Räjähdettiin nauruun ihan heti, et ”Ootsä nyt ihan varma, et haluut tulla noissa vetimissä tänne koulun taakse, mis varmaan illalla painitaan?” Oisko ollu seuraava viikonloppu niin tää kaveri tuli, jostain se oli ittelleen taikonu ittelleen semmoset rähjäset farkut ja vähän huonokuntoisen farkkutakin ja sit se istukin porukkaan ihan hyvin.…Tosiasiassahan me oltiin tietenkin kateellisia, et ”Vau mitkä kledjut sul on, et pieni varoituksen sana on paikallaan, noissa saattaa olla oksennusta sit yöllä, nois sun kamppeissa.” (mies synt. 1967)

Länsäriläisiä nutan edessä 1980-luvulla.

Yhtenä määräävänä suunnannäyttäjänä pukeutumiselle oli musiikki, jota kuunneltiin. Genren mukaisella ulkonäöllä tehtiin näkyväksi se, minkä musasuunnan takana seisottiin. Varsinkin 1970- ja 1980-lukujen vaihteen molemmin puolin oli eri tyylisuuntien välillä tiukkojakin vastakkainasetteluja eivätkä ryhmien väliset yhteenotot olleet harvinaisia.

...mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen se aika pitkälle se musiikki siihen aikaan niin kuin oli tärkeetä, ainakin mulle. … Mutta niinku kyl se musa sen määräs sen vaatetuksen. (mies synt. 1968)

Koisotiellä on vuosikymmenten aikana nähty erilaisia pukeutumistyylejä.

Oma tyyli on haluttu säilyttää, vaikka se olisi tarkoittanut auktoriteettien uhmaamista, tai ehkä juuri siksi. Eräs haastateltavamme kertoi, että kouluaikoina ei liikuntatunneillekaan menty tuulipuvussa tai verkkareissa vaan farkut jalassa. Yksilöllisyys oli kuitenkin monesti näennäistä ja korostui lähinnä suhteessa ulkomaailmaan. Valokuvat paljastavat, että bändiporukan tai ”musadiggarijengin” tyylivalinnat tietyillä vuosikymmenillä olivat aika samankaltaisia. Joskus joku bändin jäsen on halunnut ottaa ohjailevan roolin muidenkin kuin oman pukeutumisen suhteen. Häntä on joko kuunneltu tai sitten ei. Oma tyyli on aika henkilökohtainen juttu, eikä pukeutuminen kaikille edes ole kovin tärkeää.

Ei, me ei mietitty sitä yhtään. Mä oon miettiny sitä, että mä varmaan en ois mihinkään tyttöbändiin oikeen pystynytkään, koska ehkä siel ois ollu jotenki enemmän tää niinku ”mitä mä laitan päälle” -osasto. Kyl siit aina, kun oli keikka tulos, niin joku saatto kysyy jotain ”Mitä te laitatte?” ja kaikki oli vähä sillee, et ”No, ei me hei tiietä”. Et ei se nyt meille ollu ehkä se ykkösprioriteetti. Kyl täs nyt ehkä vähän naiskeulakuvana joutuu aina vähän… Emmä ees muista, mitä mul on ollu päällä keikoilla. (naurahtaa) (nainen, s. 1974)

Toisin kuin edellä ”puhuneelle” naisrokkarille, on yleisöstä erottuminen ollut yksi keikkapukeutumisen tavoitteista. Jo ”legendaarisen Tipi Järvisen” muistetaan sanoneen, että ”pitää aina pukeutua paremmin kuin toi yleisö, kun sä meet lavalle” ja tämä ajatus on ollut monen muunkin vantaalaisen rokkarin ohjenuorana.

Mul oli jotenkin olennaista aina se, et ei niinkään se, et se soittotaito tai semmonen juttu, vaan et se staili oli se tosi tärkee juttu. Et se bändi, jos se esiinty, niin sen piti näyttääkin joltain, et se niinku erottuu siit yleisöstä. Niin siitä mä jaksoin niinku jauhaa aina. (mies synt. 1974)

Smilers vuonna 1994.

Omaa, musatyyliin sopivaa ja persoonallista rokkarilookkia hahmottaessa on koluttu myös vintit ja kirpparit, onpa käyty vanhempien vaatekaapeillakin. Erityisesti tämä edellisen sukupolven asujen uusiokäyttö yhdistää yllättävästi eri vuosikymmenten rokkarinuorisoa, eikä siis ole pelkästään 90-luvun ja lama-ajan juttu.

Vaatteethan me ostettiin kirppareilta. Ja sit oli aika semmosta... Siinä oli aika jännää semmosta, kun musta siinä oli ehkä vähän semmosta hippihakusuutta. ...Niin ja silloin 90-luvun alussa alko noi kirppikset muutenkin yleistymään, niin sit alko löytää kaikennäköisiä rytkyjä ja sit kaikkee semmosia sata vuotta vanhoja nahka- ja mokkatakkeja ja mielellään vähän liian kireitä. Et sit kaikki isänkin vanhat 70-luvun rotsit kaivettiin kaapeista. (mies synt. 1974)

Relayer Shadow Clubilla 1990-luvulla.

Vuodenvaihteen Iltalehti (3.1.2013) antoi pukeutumisvinkkejä tämän kevään trenditietoisimmille. Jutussa kerrotaan, että astetta rockimpi tyyli jatkaa voittokulkuaan myös tänä vuonna. Kuvailujen perusteella lehden markkinoimassa rocktyylissä on yllättävän paljon yhtymäkohtia edellä käsiteltyyn ”ajattomaan” rokkarilookkiin. Lehden mukaan rock-stailiin kuuluvat farkut, niitit ja näyttävät korut sekä ”raju nahka”. Rock-tyyli asustetaan näyttävin statement-koruin ja punatuin huulin. Kauden muodissa on lehden mukaan kyse kontrasteista, rähjäinen nahkarotsi yhdistetään siistimpään alaosaan ja myös erilaiset tekstuurit valloittavat.

Mutta kuinka ”rokisti” tavis voi pukeutua olematta naurettava? Riittävätkö vaatteet ja oikeanlainen ulkoinen look tekemään kenestä tahansa rokkarinnäköisen?

Kyl se mun mielestä on kuitenkin rockissa se asenne. ...Ei se oo oikeestaan kuitenkaan vaatetuksesta kiinni, et kyl se niin kuin huokuu se rokki muutenkin. Ja tavallaan varsinkin sit, kun sä soitat tai tälleen näin. Kyllä sit jos näkee jonkun, joka on käynyt oikeen Back Streetistä uudet niittivyöt ja uuden nahkatakin, niin kyllä sen näkee, et ei se oo niin kuin aitoa. Et ei se oo mulle ainakaan ollut ikinä niin kuin ensisijainen juttu se pukeutuminen. Et nyt tuntuu, et jotkut käy ekaks ostamassa vaatteet ja sit alkaa vasta miettiä, mistäköhän musasta mä tykkään? Kyl se tavallaan näkyy mun mielestä ulospäin se rock siihen enempää keskittymättä. -- Mut en mä silti tuulipuku päällä lähde tonne niin kuin... (mies synt. 1971)

Yksi tunnistettava ja monia yhdistävä rokkaristaili tuntuu olevan farkut, T-paita ja pitkä tukka. Tätä lookkia mekin suosimme. Bändi- ja festari-paidat ovat ainakin tulleet tutuiksi museokokoelmiemme karttuessa, eikä rockin pääväristä liene epäselvyyttä.

KIITOS KAIKILLE LAHJOITTAJILLE! :)

Puhuimme viime viikolla kaupunginmuseon järjestämässä identiteetti-seminaarissa Tikkurilan lukiossa. Emme malta olla jatkamatta ajankohtaisen aiheen puintia myös blogissamme.

Vantaan poikittaisliikenne niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin on pitkä. Rock’n Vantaa -aineistossa tämä ilmenee vahvasti jo 1960-luvulta lähtien, jolloin esimerkiksi Länsi-Vantaalta (silloinen Helsingin maalaiskunta) ei päässyt Tikkurilaan muuten kuin vaihtamalla linja-autoa Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Vielä nykyäänkin matka kaupungin laidalta laidalle kestää kauemmin kuin laidoilta Helsinkiin. Paikallisjunien suunta sekä idässä että lännessä vie Helsingin keskustaan, missä ovat aina sijainneet myös tärkeimmät keikkapaikat.

Vantaankoskelainen The Careless esiintymässä Vantaanjoen koululla 1960-luvun puolivälissä.

Aineistossamme näkyy myös selvästi kaupungin jakautuminen Itä- ja Länsi-Vantaaseen. Tästä jaosta on jopa eräässä haastattelussa käytetty ilmaisua ”berliinin muuri”. Eri alueiden välillä on ollut ennakkoluuloja. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa tikkurilalaisen nuoren näkökulmasta Myyrmäki oli pelottava paikka, minne ei mielellään eksytty. Kotibileisiin pyrkijöiden kohdalla mietittiin tarkkaan, missä päin asuvia kelpuutettiin mukaan. Jos tuli Länsi-Vantaalta jäi oven ulkopuolelle. Tikkurilassa 1980-luvulla turpiinsa saanut länsimäkeläinen taas kuvaili Tikkurilaa ”paskaksi paikaksi”. 1990-luvun nuori länsivantaalainen kertoo näin:

Mut kyl me pysyttiin hyvin kaukana täältä idästä jotenkin. Kyl me tunnettiin tiettyi tyyppei ja sit pyörittiin joskus keikoilla noissa kapakoissa, mut me ei haluttu olla missään tekemisissä niitten kanssa, koska ne jotenkin… Se oli niin vahva se rajoitus idän ja lännen välillä. Pidettiin itteemme jotenkin niinku sofistikoituneempina (naurahtaa) tai jotain muuta typerää. (mies synt. 1974)

Saa nähdä, miten Kehä III:n parannus, Kehärata ja Keski-Vantaan asuttaminen vaikuttavat tulevaisuudessa. Ainakin Keski-Vantaalla nyt kasvavan nuorisosukupolven kohdalla vanha ”kaksi kaupunkia” -ajattelutapa näyttäisi olevan hälvenemään päin. Kun kysyimme asiaa 15-vuotiaalta kartanokoskelaiselta, vastaus oli:

Mä en oo ikinä kuullukkaa mitää Länsi-Vantaa, Itä-Vantaa -juttuu. … En mä oo ikinä ajatellu asiaa.Mä en ees tiedä, missä päin Vantaata mä sijaitsen. (mies synt. 1997)

Vuosikymmenten aikana on eri alueiden lähiöidentiteetissä ja tämän pohjalta syntyvissä rock-keskittymissä havaittavissa samankaltaisia piirteitä. Esimerkiksi 1980-luvun Länsimäkeä ja 2000-luvun Korsoa yhdisti maantieteellinen sijainti kaupungin laidoilla, vahva me-henki tiettyjen nuorisoryhmittymien kesken sekä rosoisen maineen kääntäminen rikkaudeksi.

Länsimäen raitilla 1980-luvulla. Kuvaaja Sampo Sakari Korhonen.

Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niinku Länsäri-hulluja. Me ollaan kaikkein hulluimpia tässä maailmassa. (mies synt. 1966)

Me oltiin vahvasti kyl Korsosta. …Koska en mä en muista ennen sitä, et ois Korsosta mikään isompi bändi lähteny. Eikä se nyt et mekään oltais mikään tosi iso oltu, mutta kuitenkin. …Silloin oli hyvä semmonen Korsohype päällä. Monilla bändeillä. (mies synt. 1985)

Vantaalla on treenattu monenlaisissa paikoissa, joista mainittakoon ainakin nuorisotilat, koulut, Velmutalo, Hakkilan kontit, omakotitalojen takamökit, piha-aitat, autotallit, kellarit, tyhjennetty uima-allas… Bändin kotipaikan määräytyminen ei ole yksinkertainen asia. Joissakin tapauksissa bändin sanotaan olevan kotoisin sieltä, missä treenipaikkakin on. Tässä yhteydessä vantaalaiset lähiöt korostuvat, ollaan esimerkiksi Tikkurilasta, Korsosta...

Mutta usein kuitenkin vantaalaiset bändit profiloituvat ennemmin pääkaupunkiseutulaisena tai helsinkiläisenä bändinä. Varsinkin jos yksikin bändin jäsen on Helsingistä. Eräs 60-lukulainen bändi ei sanonut olevansa Helsingin maalaiskunnasta tai Vantaankoskelta, niin kuin todellisuudessa oli, vaan he esiintyivät helsinkiläisenä tai pääkaupunkiseutulaisena bändinä. Sama ilmiö on siis vahva edelleenkin. Toisaalta taas, jos bändin jäsenet tulevat eri puolilta, bändin leaderin asuinpaikka saattaa määrittää yhtyeen kotipaikan.

Parsley Inn esiintyi helsinkiläisenä bändinä, vaikka sen jäsenet solistia lukuunottamatta olivat Vantaalta kotoisin.

Esikuvien vaikutus bändiharrastuksen aloittamiseen tai sen jatkamisen motivoimiseen on monille löytynyt lähitreenikseltä. Näistä idoleista meille on mainittu mm. Länsimäessä Slippers, Myyrmäen Arkissa Clifters, Balls, Smilers ja Ilola-Ruskeasanta –alueella Mind of Doll. Bändiherätys koetaan yleensä jo alakouluiässä ja ensimmäiset bändit kootaan lähiympäristön lapsuudenkavereista ja koulukavereista. Iän karttuessa, kun ”reviiri” laajenee, liikutaan isommalla alueella ja myös bändin maantieteellinen rakenne monimutkaistuu. Internetin tulo on hämärtänyt kaupunkien välisiä ja sisäisiä rajoja. Uusia jäseniä voidaan etsiä My Spacen, Facebookin tai muusikoiden.netin kautta.

On sitä yritetty ylittää rajoja ennenkin. Muistaaksemme tämä ilmoitus ei johtanut uusiin kiinnityksiin.

Vantaalaiselle rockelämälle on tyypillistä talkoohenki, mutta se ei yksin riitä. Tapahtumien järjestäminen vaatii lisäksi yhden tai kahden henkilön vahvaa työpanosta, esimerkkeinä Louhela Jam, Koisorock ja Ankkarockin alkuvuodet. Näillä henkilöillä (vantaalaisen rockin kummisedillä) on tärkeä rooli myös paikallisen bänditoiminnan eteenpäin viemisessä ja näihin liittyvien perinteiden siirtymisessä sukupolvelta toiselle. Sekä idästä ja lännestä löytyy tiiviitä yhteisöllisiä keskittymiä, kuten Velmutalo Koisotiellä, Hiekkaharjun nuorisotila 36, Korso Underground, Vaskivuoren lukio ja Arkki Myyrmäessä. Aineistoa käsitellessämme olemme huomanneet, että paikkoihin kiinnittyvä nuoruus ja niihin liittyvät sosiaaliset suhteet ovat osa yksilön identiteetin rakentumista.

Vernissan valtaus toukokuussa 1985. Kuvaaja Matti Luumi.

Vantaalle aikuisiällä työn, ihmissuhteen tai opiskelun takia muuttaneet eivät välttämättä juurru samalle tavalla uudelle asuinalueelle kuin siellä lapsuus- ja nuoruusvuotensa viettäneet. Työpaikka ja sosiaalinen elämä voivat olla toisessa kaupungissa ja koti on silloin sananmukaisesti ”nukkumalähiössä”. Aikuistumisen kynnyksellä moni haluaa irtioton entisiin kuvioihin ja silloin usein muutto vaikka Helsinkiin tulee ajankohtaiseksi. Olemme panneet merkille, että kotikulmille jääminen ja paluumuutto eivät tapaamiemme rokkareiden keskuudessa ole harvinaisia ilmiöitä. Mutta on meille sanottu haastattelun sopimisen yhteydessä näinkin: ”Voi mua haastatella, mutta Vantaalle mä en tuu.”

Mitä vantaalainen identiteetti sitten on näin rockin silmin katsottuna?Olemme tutkimusprosessin edetessä huomanneet, että ensimmäinen Vantaalla varttunut lähiösukupolvi on tullut ns. nostalgiaikään, omat juuret alkavat kiinnostaa. Kultaantuneet nuoruusmuistot ja elämän mittaisen harrastuksen/elämäntavan syntyvuodet nivoutuvat tähän kaikkeen. Aineistomme valossa näyttää vahvasti siltä, että monille juuri näillä tekijöillä on ollut merkitystä identiteetin muotoutumisessa. Selvää lienee se, että Vantaalla asuminen jättää meistä jokaiseen jäljen, joka seuraa ainakin jollakin tavalla mukana, missä sitten ikinä kuljemmekaan.

Et mä oon tavallaan vähän ylpee, et voi sanoa, et on asunut nuoruutensa Vantaalla. Mun mielestä siinä on tavallaan enemmän särmää, kun kaikki haluaa asua niinku et "Kallion kulmilla". Niin kyl mä sanoisin, et Havukoski ja Koivukylä edustaa enempi työläiskaupunginosaa.(nainen synt. 1964)

Kyl mä kehtaan sanoa, et mä oon Vantaalta ja tavallaan oon ylpee silleen niinku vantaalaisuudesta. Että tota... miks ei. (mies synt. 1971)

Haastattelussa olevien tutkijoiden paikallisidentiteetit ovat vahvasti Vantaalla, vaikka eivät kiinnitykkään erityisesti mihinkään treenikämppään.

Naistenpäivän kynnyksellä keskitymme nuorten naisten bändiharrastukseen. Juuri alkamassa olevan Helsingin yliopiston kenttätyökurssin myötä Rock’n Vantaa saa apuvoimia ja reilu parikymmentä opiskelijaa levittäytyy vantaalaisen rockin ytimeen haastattelemaan ja havainnoimaan. Yhdeksi suosituimmaksi aihealueeksi ryhmiä muodostettaessa nousi naisnäkökulma.

Naisia olemme haastatelleet tähän mennessä 19, kun yhteensä haastateltavia on kaiken kaikkiaan ollut lähes sata. Viidesosa vastannee, ainakin meidän mielestä, naisten näkyvyyttä alalla. Tosin näistä jo haastatelluista naisista bändissä soittavia on ollut vain 12, muut ovat toiminnassa mukana jollakin muulla tavalla, mikä on tyypillistä vantaalaiselle rockelämälle. Naisten työpanos esimerkiksi musiikkiyhdistysten toiminnassa ja tapahtumien järjestämisessä on ollut merkittävä.

Velmun myyntipöytä Peltolan torilla järjestetyssä konsertissa 1984.

1960-luvulta ei haastatteluissa ole mainintaa bändissä soittaneista tai laulaneista naisista. Vantaalaisten naisten nuoruusbändimuistot alkavat 1970-luvulta, jolloin uransa aloitti kaksi vantaalaista menestyksekästä pitkänlinjan muusikkoa Maarit Hurmerinta ja Virve Rosti. Molempien artistien taustalla on musikaalinen perhe. Virve pääsi seuraamaan ja osallistumaan suvun miesten bändimusisointiin pikkutytöstä lähtien.

Maaritin uran alku lähti rakentumaan tikkurilalaisen omakotitalon treenikämpällä, jossa tarjoutui mahdollisuus laulutaitojen esittelemiseen ja sitä kautta löytyi yhteys levy-yhtiöön, mikä nosti Maaritin nopeasti suomalaisten tähtiartistien joukkoon.

Varsinaisia tyttöbändejä ilmenee aineistossamme vasta 1980-luvun alkupuolella. Kokoelmiimme päätyneistä neljästä (-84, -85, -86, -88) Vantaan kulttuurilautakunnan laatimista bändiluetteloissa tyttökokoonpanoja on ainoastaan yksi, Desta Ainoa. Saman vuoden katalogissa poikien yhtyeitä on 27. Sekabändejä luetteloista löytyy kaksi ja lisäksi neljä yhtyettä, joissa on naissolisti tai naissoittaja. Mielenkiintoista on, että viimeisessä vuoden -88 katalogissa naisia ei ole mukana yhtään.

Vielä 1980-luvulla bänditoiminta miellettiin vahvasti poikien harrastukseksi. Vuosikymmenen alussa Velmu-ympyröissä paljon pyörinyt nainen kertoo, että vaikka olisi ollut kuinka musikaalinen tai taitava soittamaan, ei silti päässyt mihinkään. Kerran joku erityisen lahjakas tyttö oli saanut laulaa taustoja kaveripoikien biisiin, vaikka taidot olisivat riittäneet paljon enempäänkin. Tyttöjä ei haastateltavamme mukaan pyydetty bändeihin mukaan, eikä itseä kehdattu tyrkyttääkään. Naisia ei ehkä otettu rockin soittajina niin tosissaan, mutta ajan henkeä kuvailtiin muuten tasa-arvoiseksi ja suoraa palautetta kyllä lauottiin myös poikien musisoinnista. Koska ovet poikien bändeihin eivät auenneet, tyttöbändejä perustettiin vastavedoksi vallitsevalle kulttuurille.

Ja me esiinnyttiin ja meil oli vaan noi sellaset hirveet lukion collegepaidat. Me oltiin venytetty ne minimekoiks ja se oli aivan hirveetä se soitto tietenkin. Mut siinä oli kuitenkin… Mä ainakin muistan, et se otti mua jotenkin aivoon, et sit ku joskus kuunteli joitakin bändejä jossain, niin kuunteli vähän silleen, et kun oli kuitenkin soittanut koko ikänsä sitä selloa ja meillä oli hirveesti klassista musiikkia himassa, niin kuunteli, kun joku laulo ihan päin persettä tai soitti. Ja sit niin kuin ties, et näistä tytöistä aika moni pystyis parempaan jos joku vaan pyytäis. Mut siihen aikaan se oli ihan selvä, et me oltiin sit, et niin kuin hengailtiin. (nainen synt. 1964)

Velmutalolla treenasi 1980-luvulla tyttöbändi Pakara.

Vuonna 1984 joukko 14–15-vuotiaita koivukyläläisiä tyttöjä päätti perustaa bändin, jonka nimeksi tuli Desta Ainoa. Esikuvana oli ensimmäisenä Suomessa levyttänyt tyttöbändi Tavaramarkkinat. Alkuun päästiin koulun bändikerhossa, jota veti Sami Sarhamaa, edellisenä vuonna Rockin SM -kisoissa toiseksi tulleen Chapter Onen kosketinsoittaja. Soittotaito lähti lähestulkoon nollasta, mutta se ei aiheuttanut ongelmia. Asenne oli soittotaitoa tärkeämpää.

H: Me oltiin niitä älykköfeministejä Sannan kanssa ainaki siten, et me tiedettiin kaikki. Asiat oli hyvin mustavalkosta kaikki ja kaikis oli joku kauhee ajatusharha ja virhe, nii me varmaan tosi rasittavia oltiin.

AK: Miten, pelkäskö pojat sitte?

H: Varmaan joo, oletan näin. Syytä ainaki pelätä ku saatto loukkaantua mistä vaan tai suuttua.(nainen synt. 1969)

Suurin piirtein puolet biiseistä oli lainattuja ja puolet omia, joista osa vedettiin englanniksi, osa suomeksi. Biisilistalta löytyi mm. Tavaramarkkinoiden Kimmat hurvittelee ja Pelle Miljoonan Tahdon Rakastella Sinua. Naisasiaa tuotiin esiin mm. omassa biisissä Cattles Talk:

You think you´re a cowboy
but I´m not a cow
Wild West is gone
this is here and now

Desta Ainoa vantaalaisia bändejä esittelevässä luettelossa vuonna 1986.

Kun sana tyttöbändikokoonpanosta levisi, keikkaa riitti erilaisissa tilaisuuksissa paikallisista kotiseutupäivistä koulujen ja urheiluseurojen tapahtumiin. Tyttöbändit olivat 1980-luvulla haluttuja esiintyjiä myös siksi, koska niitä oli vähän. Tyttörokkareiden keikkoja ei kuitenkaan välttämättä menty katsomaan niin tosissaan, ”riitti, et menkää tsiigaa, et mimmit niinku soittaa.”

Mä muistan, et ne revittiin sielt treenikämpistä vähän liian aikaisin ehkä tonne, et "Muijabändi, muijabändi! Soittamaan, soittamaan! Esiintymään, esiintymään!" Ja sit kun ne ois voinut vähän aikaa vielä ehkä treenata. Niin sit tuli semmonen, et eeh, juu, juu, okei. (mies synt. 1968)

Erään länsivantaalaisen progebändin solisti oli 1990-luvulla nainen, mikä ei ainakaan silloin enää ollut harvinaista, paikallisia esikuvia löytyi Ballsista lähtien. Sukupuolirakenne nähtiin bändin sisällä samansuuntaisesti; ihan positiivisena, ei mitenkään ihmeellisenä, asiana. Kitaristi pohti, että naissolisti saattoi tuoda soittamiseen”enemmän just semmosta professionaalisempaa otetta”. Solisti näki asemansa näin:

Onhan sitä sillä lailla eri asemassa. En siis mitenkään sano, että huonommassa tai paremmassa, mut se on niinku rooli se eri ja se asennoituminen on eri. Mut jotenki muhun on suhtauduttu aina kauheen hyvin. Mul ei oo mitään traumaa jääny siitä, että suuntaan jos toiseenkaan, et se ois mitenkää koskaan aiheuttanu mitään kauheit tilanteita se. Mut se on varmaan sekin, riippuu niin paljon siit asenteest, et millä sinne menee, et jos on ”rinsessa” tai kovin herkkänahkanen. Mut emmä tiedä, mua on kohdeltu nii kiltisti. Emmä tiedä, onks Länsi-Vantaan rockgenre tai niinku noi rockpiirit jotenki nii totaalisia herrasmiehiä. (nainen synt. 1974)

Bändien naissolisteja tai -jäseniä on kuvailtu ”jätkäksi muiden joukossa”. Sulautuminen osaksi poikaporukkaa ja sen tapakulttuurin omaksuminen on nähty toimivalle ryhmädynamiikalle myönteisenä tekijänä.

Tyttöjen asema rockkentällä vahvistuu koko ajan. Tytöt ovat ala-asteelta asti yhä tiiviimmin mukana koulujen bändikerhoissa ja käyttäjinä nuorisotilojen treenikämpillä. Koulutusmahdollisuudet kevyenmusiikin saralla ovat lisääntyneet ja monipuolistuneet merkittävästi ja tämä kaikki on tullut tasavertaisesti myös tyttöjen ulottuville.

Myyrmäessä sijaitsevassa, ”bänditehtaaksikin” kutsutussa Vaskivuoren lukiossa on kaikille pyritty antamaan samat mahdollisuudet. Esimerkiksi bänditoimintaan osallistuminen ei vaadi musiikkilinjalle hyväksymistä. Koulun bändiopettaja Pekka Raution mukaan suurin osa kouluyhtyeistä on nykyisin sekabändejä. Aikaisempina vuosina pojat olivat laulusolisteina vähemmistössä, nyt suhde on tasoittunut. Haastattelujen perusteella voi sanoa, että koulun luovalla ja kannustavalla ilmapiirillä on monelle itsetuntoa kohottava vaikutus. Fiilis oli selvästi aistittavissa vieraillessamme viime syksynä koulussa Vaskifesteillä. Tapahtumassa saimme selville, että siirtyminen ”Vaskivuorikuplasta” todelliseen maailmaan ei ole käynyt vaskivuorelaisilta tyttöbändeiltä aina täysin kitkatta.

Musta tuntuu, et just siks se on silloin alussa ollut pikkunen shokki, kun on oikeesti sit menty tonne musakentälle, kun täällä on tottunut niin semmoseen tasa-arvoseen. Se ei ollut minkäännäköinen kysymys täällä. Ja sitten, kun menee sinne ja se on yhtäkkiä joku kysymys, et meidän sukupuoli on kysymys. Niin sit se on vähän semmonen outo fiilis. (nainen synt. 1986)

Pintandwefall-yhtyeen jäseniä haastattelussa Vaskifesteillä lokakuussa 2012.

Vieläkin tyttöbändit saattavat herättää helpommin huomiota rockkentällä. Tyttöjen kohdalla soitettavalla musagenrellä ei ole niin väliä lokeroinnissa, koska tyttöbändi leimaa niin vahvasti. Eräässä haastattelussa sanottiin, että tuntuu kuin Suomeen mahtuisi kerrallaan vain pari tyttöbändiä, kun poikabändejä voi olla vaikka "miljoona". Samansuuntaisen näkemyksen jakaa myös vaskivuorelaistaustaisen The Wrecking Queens:

Mut se on just jännä, et iteki tavallaan ajattelee tai usein niinku sortuu siihen, mikä välil ärsyttää just, et kaikki jotenki leimataan siihen tyttöbändiin tavallaan. Mut sit iteki ajattelee, et no onpa nyt paljon näit tyttöbändei, ku meit on ehkä viis. Ja sit, et poikabändit on vaan niinku bändei. (nainen synt. 1985)

The Wrecking Queens Vaskifesteillä.

Onko tyttöbändisananakaan siis paras mahdollinen? Ei ole, mutta ei ole naisbändikään. Näihin molempiin sisältyy sukupuolen perusteella tapahtuvaa arvottamista ja osoittelua. Tyttöbändit määritellään tyttöyden kautta, iästä viis. Bändi taas on lähtökohtaisesti miesbändi tai nykyisin sekabändi. 2000-luvulla Vaskivuoresta ponnistanut Pintandwefall-yhtye pohti haastattelussa, että olisi varmaan helpompi jos bändissä olisi yksi miesjäsen. Silloin tuskin joutuisi vastaamaan aina samoihin sukupuolta koskeviin kysymyksiin.

Kaikki haastattelemamme miesrokkarit ovat olleet sitä mieltä, että nykyisin ei ole mitään väliä, onko muusikko mies vai nainen. Lahjakkaita naisrokkareita löytyy niin soittajissa kuin solisteissakin. Taito ja persoona vaikuttavat siihen, ketä bändiin kiinnitetään, ei sukupuoli. Onko siis bänditoiminnasta tullut vihdoin tasa-arvoista ja sukupuolineutraalia? No, ei oikeastaan ihan näinkään. Jo Rock’n Vantaa -haastatteluaineiston suhdeluku kertoo, että rock on yhä hyvin miesvaltaista. Naisten saaminen tutkimuksemme piiriin on vaatinut meiltäkin enemmän määrätietoista aktiivisuutta. Itse näyttelyssä tarkoitus ei ole käsitellä naisia mitenkään erityisasemassa olevana ilmiönä vaan osana kokonaisuutta. Rockbändien poikavoittoisuus ei kuitenkaan ole piirre, minkä välttämättä pitäisikään muuttua. Enemmänkin kysymys on siitä, että rockin harrastaminen ei ole kiinni sukupuolesta.

Ja ei me niin kuin ajatella koko ajan meidän sukupuolta jotenkin. Me vaan ollaan. (nainen synt. 1986)

Tällä kertaa kudomme saamistamme johtolangoista vantaalaisen rockin piilovaikuttajan muotokuvaa. Jo yli vuoden ajan hankkeeseemme on tihkunut viitteitä erään henkilön suorista ja epäsuorista yhteyksistä vantaalaiseen rockiin. Tämä henkilö ei kuitenkaan ole vantaalainen ja täällä asutut vuodet ovat jääneet lapsuuteen. Varsinaisen tutkimusaiheemme, nuoruusajan bänditoiminta, ei tässä tapauksessa tiettävästi ole tapahtunut Vantaalla/Helsingin maalaiskunnassa. Kyseinen rumpali on kuitenkin mainittu useissa Rock’n Vantaa -haastatteluissa esikuvaksi ja soittoharrastuksen innoittajaksi.

Mä halusin niinku olla Remu. (mies synt. 1971)

Kuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat. Kuvaaja Pekka J. Heiskanen.

Kuten kaikki Ganes-leffan nähneet tietävät, Remu asui lapsuudessaan junanvaunussa Ruskeasannalla. Eräs Hiekkaharjun alueella asunut haastateltavamme muisteli Remun äidin harjoittaneen liikkuvaa liiketoimintaa alkoholipitoisten juomien parissa. Muista lähteistä saimme vihiä toiminnan vakiintumisesta Ruskeasannan ostarille. Paikka tunnetaan nykyisin nimellä Highway Pub.

Kuinka monta vantaalaista bändiä olisi jäänyt syntymättä ilman Remua? Esimerkkinä vantaankoskelainen The Careless 1960-luvun alkupuolella.

Mä sain ensimmäisen soittimeni silleen, että kun me siellä linnanmäellä oltiin, niin me saatiin sit rulla niitä lippuja sinne vehkeisiin. Me oltiin maailmanpyörässä ja vastapäätä istui sitten kavereita kanssa. No, siinä oli tää Sami Babitzin ja sit oli… Mä en muista, oliks Remu siinä vai oliks Remu joutunut just linnaan, mut oli kuitenkin sen bändin basisti, joka pähkäili, et sen pitäis myydä sen basso, kun se Remu joutu linnaan ja se bändi hajos. Ja mä ostin häneltä sitten sen basson, mikä tossakin mulla on. Oli Foksin basso ja se tuli mulle sillä lailla ihan vahingossa. (mies synt. 1946)

The Careless ja kuuluisa basso Vantaan yhteiskoulussa 1960-luvulla.

Kuva Martin Eklundin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Remua on aineistossamme luonnehdittu Suomen ensimmäiseksi oikeaksi rocktähdeksi ja Hurriganes oli ihan ykkönen. Remun erotti muista intensiivinen katse yleisöön soiton aikana. Tätä ei kuulemma ollut aikaisemmin harrastettu Suomessa. Myös persoonallinen englanninkieli teki säväyksen.

No, pienenä esikuva oli ehdottomasti Remu. Mä en itse sitä muista, mut mä olin kuulemma pienenä aina silleen jos meille oli tullut jotain vieraita, niin mä aina esiinnyin. Et mä olin laittanut Hurriganesin levyn soimaan ja sit soittanut siihen päälle ja laulanut niitä Remun laulamia sanoja, vaik ei se itekkään silloinkaan tietänyt, mitä ne tarkoittaa englanniksi, mut enhän mäkään tietänyt, mut mä aattelin, et se on englantia, kun se ei kuulostanut ollenkaan suomelta. (mies synt. 1971)

Todiste siitä, että haave olla Remu, voi toteutua. Facebook-sivujen mukaan: ”Rude Runners are here to show respect to legendary finnish rock'n'roll band HURRIGANES.” Kuva Jouni Jussila.

Remulla on ollut Vantaalla monia unohtumattomia esiintymisiä. Hurriganesin kannalta tärkeimpiin lukeutuu Keimolan kuuluisat ”mutafestarit” vuonna 1972. Remu and the Hurriganes sai ensimmäisen levytyssopimuksen Keimola Rockin jälkeen. http://on.fb.me/XQdpMa

Tikkurilan jäähallissa tapahtui 5.4.1975. Hurriganesin jäädiskokeikka oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin. Toisen nettikeskustelusta poimitun tiedon mukaan tämä ”eka kerta” konsertissa oli eräälle 11-vuotiaalle paras keikka ikinä.

Helsingin Seutu 4.4.1975

Haastatteluissa olemme saaneet kuulla muutamista pienemmän mittaluokan Hurriganes-esiintymisistä. Myyrmäen yhteiskoulun teinikunta järjesti 1970-luvulla kovia bileitä, joissa esiintyjinä olivat ainakin Juice, Jussi & the Boys, Hurriganes ja Dave ”Isokynä” Lindholm. Astetta salamyhkäisempi Hurriganes-keikka järjestettiin martsarilaisen kerrostalon kellarissa sunnuntaiaamuna klo 11. Konsertti kesti vain puolisen tuntia, mutta jätti lähtemättömän vaikutuksen ainakin Sir Elwoodin Juha Lehteen.

Seuraavalla vuosikymmenellä järjestettiin ainakin tämä iltapäiväkeikka Simonkylän lukiossa.

Vantaan vanhin ravintola ja maineikas keikkapaikka Kultakaivos koki kovan kohtalon 2010-luvun rakennusbuumissa, kun koko Louhelan ostari purettiin. Viimeisenä viikonloppuna järjestettiin ”Monttubileet”, Kultakaivoksen jäähyväiset. Yleisömeri velloi viikonlopun pääesiintyjän Hurriganesin edessä. Myös kaupunginmuseon kuvaaja oli paikalla ja dokumentoi tämän historiallisen tapahtuman.

Hurriganes Kultakaivoksessa 26.3.2011.
Kuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat. Kuvaaja Pekka J. Heiskanen.

Remu on ulottanut vaikutuspiirinsä museon seinien sisäpuolellekin. Olemme suosineet koko projektin ajan haastateltavien hankinnassa ns. lumipalloteoriaa. Myös Remua harkittiin haastateltavaksi, yhteyksiä artistiin olisi löytynyt omasta takaa. Remu on nimittäin kollegan miehen äitipuolen siskon ex-mies. Tai olisiko Remun pojan kanssa hetken hamassa nuoruudessaan heilastellut amanuenssiharjoittelija voinut hankkia meille tarvittavat yhteystiedot? Mutta ehkä tämä kuitenkin riittää Remusta ja Vantaa-rockista. ;)

Seuraavassa blogissa esittelemme varsinaisen Vantaa-rockin kummisedän ja taustavaikuttajan, Eba Mäkysen.

Rock’n Vantaa haastateltavia on alusta asti haalittu perinteisellä lumipallomenetelmällä. Alkuun päästiin Annan Vantaanjoen musiikkilukion aikaisilla tutuilla, joille lähti Facebook-viesti marraskuussa 2011. Viestissä kyseltiin kiinnostusta haastatteluun. Yksi heistä vastasi:

Kysykää Ebalta, se tietää kaiken Vantaa rockista.

Tomi ”Eba” Mäkysen haastattelu sovittiin heti alkuvuoteen museolle, jonne hän otti mukaan Clifters-kitaristi Lare Murtomaan, ”jolla on varmasti paljon kokemuksia Länsi-Vantaan musatouhuista ennen muakin. 70-luvulta asti soittanut kitaraa. :)”. Kun Laren musadiggailut ja sitä myötä soittaminen olivat jo hyvässä vauhdissa, ekaluokkalainen Eba muutti Otaniemestä Myyrmäkeen vuonna 1975.

Oma musainnostus sai alkunsa Elviksestä, ja koska Elviksellä oli kitara, Ebankin oli sellainen saatava. Ensimmäinen bändi, Boppin’ Dynamites, perustettiin 1980. Alun rockabilly vaihtui myöhemmin punkkiin, mikä näkyi vaatetuksessa ja hiustyylissä.

EBA: Mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen. Aika pitkälle se musiikki siihen aikaan oli tärkeetä, ainakin mulle.

Eba vauhdissa MFA-bändin aikoihin vuonna 1987. Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma.

Pystytukkapunkkarikauden jälkeen hiukset ovat saaneet kasvaa ja intin jälkeen niitä ei ole leikattu ollenkaan. Yhdeksänkymmentäluvun taitteeseen osuu monta muutakin tulevaisuuden kannalta merkityksellistä asiaa. Esimerkiksi bändirintamalla oli useita projekteja: MFA, Telephone Combo, Breeze, Smilers… Myös uravalinta alkoi hahmottua, kun Eba päätyi Myyrmäen nuorisotila Arkkiin Sir Elwoodin Juha Lehden avuksi. Juhan siirryttyä Vernissaan, Eba otti ohjat käsiinsä musiikkipuolesta vastaavana nuorisotyöntekijänä.

Museoalalla on hiljattain herätty verkostoitumisen tuomiin mahdollisuuksiin, mutta Eballe Hanki kavereita -metodi ei ole ollut vieras koskaan. Päästessään koeajalle Arkin nuoriso-ohjaajaksi, hän ensitöikseen pisti pystyyn Daddy’s Cool Rock -konsertin.

EBA: Heti Ballsit soittaa ja jotain Froikkareit tyyliin. Isoja tämmösii, kun oli suhteita. Ja sitten ne katto, et kyl toi jotain osaa ja sit mut vakinaistettiin.

Museotermein sanottuna Eba on kotiseutuihminen. Opiskeluvuodet ulkomailla riittivät muualla kuin Länsi-Vantaalla asumisesta. Smilers-kitaristina Eba vaikutti vuodet 1991–1997, mutta yhtyeen siirtyessä keikkailemaan Eestiin, Eba jäi Suomeen. Species-yhtye, työ Studio Arkissa ja nuorten parissa vetivät pidemmän korren. Eban studiosta on monen muusikon ura saanut alkustartin.

Siitä se alko. Kysyin siltä, että voisko mahdollisesti tehdä omaa demoa myös. Eba oli tietenkin heti messissä ja tehtiinkin sit mun omia biisejä pienessä kopissa neliraiturilla. Siinä myös jammailtiin jne. Tutustui heti myös vanhempaan soittajakaartiin.Juteltiin paljon ja sanoinkin Eballe, että soittohommat kiinnostaa mua eniten. Se omalta osaltaan jeesas siinä, että pääs jammailemaan hyvien tyyppien kanssa. (mies synt. 1974)

Esimerkiksi vantaalaiset Mind of Doll ja Caroline äänittivät ensimmäisiä demojaan Eban tehtaassa. Nämä bändit ovat jääneet Eban mieleen monestakin syystä.

EBA: Se asenne, mil ne vetää sitä, soittaa niinku täydellä sydämellä ja meiningillä, niin kyl se vaan jotenkin sitten. Mind of Dollistakin huomas, et jos noi jatkaa tosta, niin kyl sieltä vielä tulee kovaa kamaa. Ja Visahan oli jo silloin tosi hyvä laulaja. Sen ääni oli... et miten joku voi noin nuori kundi lähtee tommonen Kurt Cobain -soundi. (naurahtaa) Kateellisena kuuntelin.

Eba Studio Arkissa keväällä 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anne Kurki.

Mutta kyllä Ebaakin arvostetaan. Pieni kyselykierros Arkin entisten ja nykyisten käyttäjien keskuudessa osoittaa, ettei Länsi-Vantaan rockskene olisi 1990- ja 2000-luvuilla ollut niin aktiivinen kuin se oli, ilman Ebaa. Tämän myrtsiläisen rocklegendan vaikutus nuorten bänditoimintaan on kiistaton.

Noina aikoina tajusin kuinka iso vaikutus Eballa on nuorten soittajien keskuudessa ja on edelleen. Se kannustus ja usko siihen oman jutun tekemiseen on jotain mitä ei voi fyrkalla lunastaa. (mies synt. 1974)

Eba on Länsi-Vantaan musahommien isoveli, ellei jopa Isä. Mua ja mun bänditoimintaa Eba on henkilökohtasesti aina jeesannu ja tukenut tosi pienestä asti. Päästi Carolinen treenaamaan Arkin treenikselle, vaikka periaatteessa silloin siellä ei ollut ees tilaa. Antanu äänittää kaikkea mahollista sen studiossa ja jeesannu hyvillä vinkeillä...Se on jotenki tuntunu aina hiffaavan, et mun tekemisissä on jotain syvempää, kuin pelkkä harrastus. Eballe on voinu puhua aina mistä tahansa, myös keikkailun lieve-ilmiöiden vaikutuksista yms.(mies synt. 1988)

Eba Species-yhtyeen kitaristina 2000-luvun vaihteessa. Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Leo Heng.

Eballe musiikki ja työ ovat yhtä. Duunin ja vapaa-ajan erottaminen tässä hommassa on vaikeaa. Hyvänä esimerkkinä on Louhela Jam, joka sai alkunsa Vantaan kaupungin järjestämän Vantaa rappaa ja rokkaa -kiertueen pohjalta. Tosin, siinä missä se keräsi yleisöä niukahkosti, niin Louhela Jameilla oli jo ensimmäisenä vuonna 1 000 kuulijaa, jotka löysivät tiensä Jokiuomanpuistoon jammailemaan.

EBA: Meillä oli pienet laulukamat, niin ei ne riittänyt taas mihinkään, mut se oli mageeta, kun ne tuli kuitenkin siihen ihan lähelle ja sit oli semmonen tosi hyvä meininki. Ja sitten totta kai mietittiin, et joo tehään ens vuonna uudestaan.

Eban suunnittelema Louhela Jam -juliste vuonna 1998. Juliste Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Ja niin sitten tehtiin ja monta kertaa vielä tämän jälkeenkin yli 20 vuoden ajan. Eba on viime vuosina tehnyt tilaa nuoremmille ja siirtynyt taustalle seurailemaan tapahtuman järjestämistä ”kummisedän” roolissa ja omalle tyylilleen uskollisena.

Backstage-passi Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Hahmona Eba on pitänyt linjansa läpi vuosien ja edustaa omaa old school -tyyliään järkähtämättä, mistä osaa kyllä repiä huumoria itsekin. Jääräpäinenhän se tosin on kuin mikäkin, mutta se on varmaan auttanut rokkihommia tahkotessa. (nainen synt. 1974)

Mutta mikä on Eban mielestä bänditoiminannan merkitys, miksi sen eteen kannattaa tehdä töitä? Bänditoiminta tarjoaa nuorille jonkin tärkeän jutun, jossa he saavat toteuttaa itseään. Ja Eballekin nuorten treenien kuunteleminen antaa mahdollisuuden yllättyä, innostua ja diggailla, varsinkin jos soittimista lähtee ”rehellistä” rockia, musiikkia, joka tarjoaa sukupolvien väliset rajat ylittävän yhteisen kokemuksen.

Eba Arkissa maaliskuussa 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anne Kurki.

Ebasta sanottua...

Rokkia Vantaalta (julkaistu 30.11.2011)

Museotäti rockhuumassa (julkaistu 15.12.2011)

Ekalla keikalla "Porkussa" (julkaistu 10.1.2012)

Rokaten kohti kesää (julkaistu 14.3.2012)

Mari on tullut takaisin! :))) (julkaistu 11.4.2012)

Vaihtelevia fiiliksiä (julkaistu 9.5.2012)

Kaupunkijuhlakeikkailua (julkaistu 23.5.2012)

Louhela Jam 2012 ja Koisotie 4 (julkaistu 15.6.2012)

Työ ja ilonpito (julkaistu 21.6.2012)

Länsärinuoret (julkaistu 10.8.2012)

Rokkia ja romantiikkaa

Rähinää, rajoja ja rock´n rollia

Basistin muotokuva

Ikuinen nuoruus?

Keikkailukommelluksia

Tekevätkö vaatteet rokkarin?

Rokkari, mistä oletkaan kotoisin?

Mimmit rokkaa

Remu & Vantaa

Eba - ”aito lähiöjätkä”

Talviurheilua Laitasaaressa – osa 2

Ensin Karpolla oli asiaa, sitten hovioikeudella – uhkasakot eivät tehoa Klaus Nygårdin romupihaan

Latest Images

Huhtikuun 2026 mökkikauppakatsaus: Pirteä alku mökkikaupan kesäsesongille

Saran kesäkauden näyttelyissä liikutaan makean historian ja taiteen maailmassa

Duodjiseminarium samlar duodjiutövare och intresserade i Hetta i juni

"جيتكس فيوتشر هيلث".. تفاصيل أوراش رقمية مفتوحة في الصحة العمومية

"جيتكس فيوتشر هيلث".. تفاصيل أوراش رقمية مفتوحة في الصحة العمومية

"جيتكس فيوتشر هيلث".. تفاصيل أوراش رقمية مفتوحة في الصحة العمومية

"جيتكس فيوتشر هيلث".. تفاصيل أوراش رقمية مفتوحة في الصحة العمومية

"جيتكس فيوتشر هيلث".. تفاصيل أوراش رقمية مفتوحة في الصحة العمومية